XXI.
HURJA RATSASTUS.
Viimeisellä kunnaalla pysähdyimme hetkeksi hevosiamme puhalluttamaan ja käännyimme vielä kerran katsomaan alhaalla laaksossa riehuvaa taistelua.
"Me voitamme, Macumazahn", sanoi vanha Umslopogaas, joka oli heti selvillä tilanteesta. "Katso, Yön tyttären joukot peräytyvät joka taholla ja hänen soturinsa ovat jo uuvuksissa. Mikä vahinko, että ilta on jo kulunut näin pitkälle. Pian tulee aivan pimeä ja rykmenttimme eivät voi lähteä pakenevaa vihollista takaa-ajamaan", ja hän pudisti huolestuneesti päätään. "Mutta", lisäsi hän, "luultavasti eivät Soraiksen soturit haluakaan tapella. Ah, kylläpä kannatti elää näin vanhaksi. Paljon olen sotia käynyt, mutta tämänmoista en ole vielä eläissäni nähnyt."
Seuraavassa hetkessä olimme jälleen matkalla ja vieretysten ratsastaessamme minä selitin hänelle juurta jaksain matkamme tarkoituksen ja tehtävämme laadun, niin että taistelussa kaatuneiden ja haavoittuneiden urhojemme veri oli vuotanut turhaan, ellemme pääsisi ajoissa perille.
"Melkein sata penikulmaa eikä muita hevosia kuin nämä, ja perillä pitäisi olla ennen auringonnousua", sanoi hän harvakseen. "Mutta koettaa täytyy, Macumazahn, ja ehkä ehdimme parahiksi halkaisemaan tuon vanhan Agon-taikurin kallon. Hänhän tahtoi kerran polttaa meidät elävältä, tuo vanha sademestari, eikö niin? Ja nyt hän asettelee surmansanojaan äitini Nylepthan pään menoksi, vai mitä? Voi jumaliste sentään. Niin totta kuin minua haukutaan 'tikaksi' minä halkaisen hänen päänsä partaa myöten. Vannon sen Chakan pään nimeen"; ja hän heristi uhkaavasti tapparaansa.
Ilta pimeni sukkelaan, mutta onneksi oli tie hyvä ja myöhemmin tuli kirkas kuutamo. Harjanteiden yli ja tasankojen poikki me kiidimme verrattomilla ratsuillamme ja penikulma toisensa jälkeen jäi nopeasti taaksemme. Yön hiljaisuudessa ei kuulunut muuta kuin laukkaavien hevostemme kavioiden kopse kivisellä tiellä ja silloin tällöin jonkun nälkiintyneen koiran valittava ulvonta jostakin autioksi jääneestä kylästä tien varrella.
Emme puhuneet mitään, vaan kyyristyimme melkein ratsujemme kaulan tasalle ja annoimme noiden jalojen eläinten rientää. Valkoisella hevosella ratsastava vanha Umslopogaas teki kalpeassa kuutamossa entistä julmemman vaikutuksen, ja katsoessani häntä johtui mieleeni monta tarua salaperäisistä öisistä haaveratsastajista. Vähän väliä hän nosti tuimia kasvojaan ja tähysteli eteenpäin. Huomatessaan jotakin erikoista hän viittasi tapparallaan sinnepäin.
Siten ratsastimme monta tuntia kertaakaan pysähtymättä tahi levähtämättä, mutta vihdoin alkoi hevoseni osoittaa selviä uupumisen oireita. Kello lähenteli kahtatoista ja matkastamme ei ollut enää puoltakaan jäljellä. Olimme pari päivää sitten olleet yötä eräällä harjanteella, jossa oli kirkas lähde, ja minä sanoin Umslopogaasille, että aioin pysähtyä kymmeneksi minuutiksi lähteelle levähtämään. Pääsimme pian perille ja laskeusimme satulasta — Umslopogaas nosti minut maahan, sillä olin haavani takia niin heikko ja jäykistynyt, että pääsin töin tuskin liikkeelle. Hevosemme seisoivat paikoillaan höyryävin kyljin ja lepuuttivat huohottaen kutakin jalkaa vuorotellen, hien juostessa melkein norosenaan.
Jätin Umslopogaasin pitämään hevosia ja hoipertelin lähteelle. Olin päivällisen jälkeen saanut vain kulauksen viiniä taistelun alkaessa, joten minua vaivasi polttava jano, mutta olin liian väsynyt voidakseni olla nälkäinen. Join pitkin siemauksin ja huuhdottuani pääni ja käteni palasin hevosten luo ja päästin Umslopogaasin juomaan. Sitten annoimme hevosten juoda pari siemausta — ei enemmän, mikä oli sangen vaikea tehtävä, sillä eläinparat eivät tahtoneet millään muotoa lähteä veden luota.