Olemme jo kukkaistemppelin kohdalla ja jäljellä on vain yksi ainoa penikulma, viimeinen penikulma — kestäkää uskolliset ystäväni, kestäkää, katsokaa, talothan kiitävät aivan itsestään ohitse. Eteenpäin, uljas ratsuni, eteenpäin — jäljellä on vain viisikymmentä kyynärää. Tuolla on kotisi, urhoollinen heponi.
Kun auringon ensimmäiset säteet sattuivat temppelin kultaiseen kupuun [Temppelin kupu oli niin korkea, että auringon säteet sattuivat siihen jo ennen varsinaista päivänkoittoa. — A.Q.], pysähdyimme palatsin portille, ja pelko mielessä minä huusin tunnussanan ja käskin päästää meidät sisään.
Kaikkialla vallitsi haudan hiljaisuus ja sydämeni melkein seisahtui pelosta. Oliko teko jo tehty ja tie suljettu?
Huusin toisen kerran ja kuulin jonkun vastaavan. Ilostuin suuresti, sillä tunsin äänen. Vastaaja oli Kara, eräs Nylepthan henkivartijaupseeri ja hänen luotetuin miehensä, jonka hän oli lähettänyt vangitsemaan Soraiksen silloin kun tämä pakeni temppeliin.
"Sinäkö se olet, Kara?" huusin minä. "Täällä on Macumazahn. Käske vartijan laskea silta alas ja avaa portti. Sukkelaan, sukkelaan!" Sitten seurasi hiljaisuus, joka ei näyttänyt loppuvankaan, mutta vihdoin silta laskeutui ja toisen portinpuoliskon auettua me kiiruhdimme sisään, jossa Päivänsäde-parka viimein sortui palatsin pihalle. Katsahdin ympärilleni, mutta en nähnyt ketään muita kuin Karan, jonka vaatteet olivat aivan riekaleina. Hän oli laskenut sillan ja avannut portin aivan yksinään ja vipusi niitä parhaillaan paikoilleen jälleen.
"Missä vartijat?" änkytin minä peläten hänen vastaustaan enemmän kuin olen eläissäni mitään pelännyt.
"En tiedä", vastasi hän. "Pari tuntia sitten olivat omat mieheni köyttäneet minut nukkuessani, ja nyt vasta minä onnistuin riuhtomaan itseni irti hampaillani. Pelkäänpä totisesti, että meidät on petetty."
Hänen sanansa antoivat minulle uutta tarmoa. Tarttuen hänen käsivarteensa minä huojuin pihan poikki ja suuren valtaistuinsalin läpi, joka oli tyhjä ja äänetön kuin hauta, kuningattaren makuuhuonetta kohti, Umslopogaasin hoiperrellessa jäljessäni kuin juopunut.
Ensimmäinen huone oli tyhjä ja samoin toinenkin. Tulimmeko sittenkin liian myöhään? Noiden suurten huoneiden autius ja kammottava hiljaisuus alkoivat ahdistaa minua kuin julma uni, ja pelosta suunniltani minä syöksyin Nylepthan makuuhuoneeseen aavistaen pahinta. Verhojen välistä näkyi heikkoa valoa ja joku kiiruhti meitä vastaan kynttilä kädessään. Jumalan kiitos, itse Valkoinen kuningatarhan se oli ja aivan vahingoittumattomana. Kaikuvat askeleemme olivat herättäneet hänet ja hän oli juuri noussut vuoteestaan. Silmissä oli vielä unen jäykkyyttä ja hän katseli meitä pelokkaasti poskillaan heikko punerrus.
"Kuka siellä?" huusi hän. "Mitä tämä merkitsee? Ah sinäkö, Macumazahn! Miksi olet niin kummallisen näköinen? Näyttää siltä kuin sinulla olisi ikäviä uutisia — oi älä sano, että herrani on kuollut", valitti hän valkoisia käsiään väännellen.