Johdanto.
I. Konsulin kertomus.
II. Musta käsi.
III. Lähetysasema.
IV. Alphonse ja hänen Annettensa.
V. Umslopogaas vannoo valan.
VI. Valmistuksia.
VII. Hirveä taistelu.
VIII. Taistelun jälkeen.
IX. Tuntemattomia kohtaloita kohti.
X. Tulipatsas.
XI. Siintävä kaupunki.
XII. Sisaruskuningattaret.
XIII. Zu-Vendi-kansa.
XIV. Kukkaistemppeli.
XV. Kukkaistemppeli.
XVI. Soraiksen laulu.
XVII. Patsaan luona.
XVIII. Myrsky puhkeaa.
XIX. Harvinainen vihkimätilaisuus.
XX. Taistelu vuorisolassa.
XXI. Hurja ratsastus.
XXII. Umslopogaas'in viimeinen taistelu.
XXIII. Olen puhunut.
XXIV. lisäys.
JOHDANTO.
Joulukuun 23 p.
"Olen juuri haudannut poikani, kaunokaisen poikani, josta olin niin ylpeä, ja minun sydämeni on murtunut. On musertavan kovaa kadottaa siten ainoa lapsensa, mutta tapahtukoon Jumalan tahto. Tyydyn osaani. Kohtalon raskas pyörä vierii eteenpäin vääjäämättä kuin Juggernautin vaunu ja murskaa aikanaan meistä jokaisen — toisen ennemmin ja toisen myöhemmin. Alkuasukasten tavoin emme kyllä heittäydy sen alle, vaan koetamme piiloutua mikä minnekin ja rukoilemme itkien armoa; mutta se on turhaa, kohtaloamme emme voi välttää, ja kun vuoromme tulee, murskaudumme säälimättä.
"Harry-parkani, näinkö pian sinun täytyi kuolla, juuri kun elämä alkoi sinulle hymyillä. Hän oli menestynyt hyvin opinnoissaan ja oli jo suorittanut kunnialla viimeisen tutkintonsa, josta minä olin niin ylpeä, luullakseni paljon ylpeämpi kuin hän itse. Hänet määrättiin sitten alilääkäriksi rokkosairaalaan. Hän kirjoitti, ettei hän pelännyt rokkoa, vaan halusi mielellään täydellisesti perehtyä taudin hoitotapoihin, ja nyt on tauti hänet tappanut ja minä, harmaahapsinen vanhus, olen jäänyt yksinäni häntä suremaan eikä minulla ole enää ketään, joka minua tässä suuressa murheessani lohduttaisi. Tämä isku olisi ehkä ollut vältettävissä — omaisuuteni olisi riittänyt monin verroin meille molemmille — kuningas Salomonin kaivoksista saamani rikkaudet eivät hevillä lopu; mutta minä tuumin, että ansaitkoon poika itse elatuksensa ja tehköön työtä voidakseen nauttia sitä enemmän levosta ja rauhasta. Mutta lepo tulikin ennen työtä. Minun poikani, minun poikani!
"Kuin mies, josta raamattu kertoo, minä olen koonnut pojalleni paljon maallista tavaraa ja rakentanut aitat, joihin hän saa kaikki rikkautensa lukita, mutta nyt on poikani kuollut ja minä olen jäänyt aivan yksinäni kaikkine kalleuksineni. Minun vuoronihan olisi ollut muuttaa majaa!
"Tänään iltapäivällä kätkimme hänet maan poveen vanhan kirkkomme tornin juurelle. Taivas oli pilvinen ja suuria lumihiutaleita putoili harvakseen kosteaan maahan ja ruumisarkulle haudan reunalla. Kuinka valkoisia ne olivatkaan kirstun mustalla kankaalla! Meidän täytyi hiukan odottaa, ennenkuin saatoimme laskea kirstun hautaan — tarvittavat hihnat olivat unhottuneet haudankaivajalle. Katselimme äänettöminä, kuinka hiutale toisensa jälkeen leijaili hiljaa arkulle kuin ylhäältä siunauksia tuoden ja pian suureksi kyynelhelmeksi sulaen. Siinä suruisissa mietteissä seistessämme lennähti punarinta-satakieli lähellä olevasta puusta arkun kannelle ja viritti ihanan laulunsa. Mieleni murtui silloin kokonaan ja Henry Curtiksenkin silmissä kimaltelivat kyyneleet, niin rautainen mies kuin hän onkin. Suuresta surustani huolimatta muistan myöskin huomanneeni, että kapteeni Good kääntyi poispäin koettaen salata liikutustaan."
Ylläoleva on ote päiväkirjastani, johon minä sen kirjoitin pari vuotta sitten, ja tähän minä jäljensin sen sentähden, että se on minusta sopivin alku kertomukselle, jonka nyt aion kirjoittaa ja saada valmiiksi, jos Jumala suo, Poikani kuolema ja hautaus, josta tuo päiväkirjan ote kertoo, tapahtuivat seitsemäntuhannen penikulman [Englannin penikulman; 1 engl. penik. = 1609.3 m] päässä paikasta, jossa minä nyt makaan sairaana ja hitaasti kirjoittelen näitä sanoja tyttösen karkoittaessa viuhkalla kärpäset minun kuumeisilta kasvoiltani. Harry lepää siellä ja minä täällä, mutta kuitenkin minusta tuntuu kuin rakas poikani olisi jossakin aivan minun lähelläni.
Noin viidensadan kyynärän päässä kirkosta, jonka harmaiden muurien varjossa Harryni viimeistä untaan nukkuu, minulla on hyvin hieno ja mukavasti sisustettu talo, oikea palatsi näihin Afrikan hökkeleihin verraten, joissa olen suurimman osan elämääni asunut. Haudalta menin autioon kotiini ja söin hiukan ruokailuhuoneen pöydälle pantuja ruokia, sillä ei ole hyvä olla syömättä, vaikka olisi haudannutkin kaikki maalliset toiveensa. Pari suupalaa haukattuani minä jo nousin pöydästä ja aloin astella tahi oikeammin ontua — leijona raateli kerran toisen jalkani — pysähtymättä edestakaisin tammilaudoituksella kaunistetussa tilavassa eteishallissa. Talossani Englannissa on eteishallikin, jonka seinille olen ripustanut ampumaini otusten sarvet, noin satakunta paria kaikkiaan. Kokoelmani on sangen kaunis, sillä minä en ole milloinkaan välittänyt sarvista, jotka eivät ole joka suhteessa täydelliset, ellei niihin liity jokin merkillinen seikkailu. Seinällä avonaisen takan yläpuolella ovat kaikki ampuma-aseeni hyvässä järjestyksessä.
Siinä on pari suurta ladattavaa luodikkoa, jotka ovat olleet hallussani viidettäkymmentä vuotta, ja pieni rihlakko, jolle alkuasukkaat ovat antaneet nimen "intombi" eli "tyttö", uskollinen toverini monessa vaarallisessa seikkailussa. Sen vieressä on raskas elefanttipyssy, jonka perän ympärille on hollantilaisten tavoin kiedottu vihertäviä nahkaliuskoja ja jota neekerit sanoivat "ukkoseksi". Buuri, jolta sen ostin, kertoi, että pyssy oli ollut hänen isällään Verisen joen taistelussa, kun Dingaan sotureineen hyökkäsi Nataliin surmaten kuudettasataa miestä, naisia ja lapsia. Buurit antoivat paikalle nimen "Weenen" eli "Itkun tanner", mikä nimi on vielä tänäkin päivänä käytännössä ja on aina oleva. Monta elefanttia olen kaatanut tuolla vanhalla pyssyllä, jonka yhteen laukaukseen menee kukkura kourallinen mustaa ruutia ja joka potkaisee kuin riivattu.