En sanonut mitään, mutta en voinut olla ajattelematta, että monta tuhatta ihmishenkeä olisi säästynyt, jos hän olisi antanut Soraiksen joutua tämän Nylepthalle valmistaman kohtalon omaksi. Ja minä olin oikeassa, kuten ennen pitkää saatiin nähdä… Kerrottuaan seikkailunsa Umslopogaas meni aamiaistaan syömään minun ja Curtiksen jäädessä tapahtumaa pohtimaan. Curtis oli ensin hyvin kiukkuinen Goodille, joka ei ollut enää lainkaan luotettava, sanoi hän, ja joka oli tahallaan päästänyt Soraiksen pakenemaan jonkun salaisen käytävän kautta, sen sijaan että hänen olisi pitänyt jättää murhayrityksen tekijä oikeuden tuomittavaksi. Hän oli todellakin hyvin närkästynyt. Minä annoin hänen pauhata ajatellen mielessäni, kuinka helppoa onkaan olla ankara toisen heikkouksia kohtaan muistamatta lainkaan omiaan.
"Kuulehan, hyvä mies", sanoin minä vihdoin; "ajattelehan asiaa hiukan tarkemmin. Olit eilen saman naisen puheilla ja sanoit olleesi niin hänen lumoissaan, että tuskin kykenit vastustamaan hänen vaatimuksiaan, vaikka olet vannonut uskollisuuden valan eräälle toiselle, maailman kauneimmalle naiselle. Otaksutaanpa, että Nyleptha olisi ollut Soraiksen tilalla ja sinä Goodin. Olisitkohan ollut niinkään innokas luovuttamaan hänet julkiselle häpeälle alttiiksi, oikeuden huostaan ja vihdoin elävältä poltettavaksi? Katsohan asiaa Goodinkin kannalta, ennenkuin julistat vanhan koetellun ystäväsi roistoksi ja petturiksi."
Hän kuunteli vaieten esitystäni ja sanoi sitten suoraan, että hän oli puhunut ajattelemattomasti. Curtiksen parhaimpia puolia onkin, että hän on aina valmis myöntämään, milloin hän vain huomaa olleensa väärässä.
Vaikka minä siten puolustinkin Goodia, en minä kuitenkaan voinut kieltää, että hän oli joutunut mahdollisimman, kieroon asemaan, niin luonnollinen kuin hänen käytöksensä muutoin olikin. Oli tapahtunut kaamea murhayritys, jonka tekijän hän oli päästänyt pakoon, joutuen siten siveellisesti kokonaan tuon kauniin rikoksentekijättären valtoihin. Hän oli jo hyvällä alulla kehittyä tuon tunnottoman naisen sokeaksi välikappaleeksi, eikä miehellä ole maailmassa kovempaa kohtaloa kuin joutua sellaiseen asemaan. Loppu on aina sama. Kun hänestä ei ole enää mitään hyötyä, heitetään hänet oman onnensa nojaan ja saa sitten loppuikänsä surra ainiaaksi menettämäänsä itsekunnioitustaan. Istuessani siinä ajatuksiini vaipuneena tuumien mitä olisi paras tehdä asian auttamiseksi — kysymys oli todellakin pulmallinen — alkoi pihalta kuulua kovaa melua. Tunsin Umslopogaasin ja Alphonsen äänet; edellinen kirosi ja mellasti hirvittävästi jälkimmäisen huutaessa kimeästi pelosta.
Kiiruhdin ulos katsomaan mitä oli tekeillä ja näin hullunkurisen näyn. Pikku ranskalainen juoksi henkensä edestä pihan poikki raivostuneen Umslopogaasin edellä, joka iski pitkän kätensä hänen niskaansa juuri kun tulin portaille. Alphonse kohosi maasta kuin nukke ja lensi suinpäin jonkun askeleen päässä olevaan kauniisti kukkivaan mutta hyvin okaiseen pensaikkoon, niin että vain kantapäitä näkyi. Heittoonsa tyytyväisenä zulu sitten katseli käsivarret ristissä ranskalaisen sätkytystä ja kuunteli julmasti hymyillen tämän kamalia avunhuutoja.
"Mitä tämä merkitsee?" huudahdin minä juosten paikalle. "Aiotko tappaa miehen? Vedä hänet heti pois pensaasta!"
Pahasti murahtaen Umslopogaas totteli ja tarttuen Alphonse-poloisen nilkkoihin hän kiskaisi tämän pensaasta sellaisella nykäyksellä, että luulin jalkojen irtautuvan. Selästä olivat vaatteet riekaleina ja kaikkialta tihkui verta. En ole milloinkaan nähnyt kurjempaa näkyä. Täyttä kurkkua huutaen hän kieritteli itseään maassa ja pitkään aikaan en voinut saada häneltä sanaakaan selitykseksi.
Vihdoin hän kuitenkin nousi ja piiloutuen taakseni hän kirosi vanhan Umslopogaasin kalenterin kaikkien pyhimysten nimessä ja vannoi sankarillisen isoisänsä pyhän muiston nimessä myrkyttävänsä zulun ensimmäisen sopivan tilaisuuden sattuessa. Hän "janosi kostoa". Totuus tuli lopulta ilmi. Alphonse keitti nimittäin Umslopogaasin aamiaispuuron, jonka tämä söi kurpitsan kuoresta puutikuilla jossakin pihan nurkkauksessa istuen, kuten hän olisi tehnyt kotona Zulu-maassakin, ja kun Umslopogaas, kuten zulut yleensä, inhosi suuresti kaloja, joita hän piti jonkinlaisina vesikäärmeinä, oli Alphonse, joka keksi aina kaiken maailman kujeet, päättänyt syöttää hänelle yhden tavalla tahi toisella. Hän jauhoi kalan hyvin hienoksi ja sekoitti sen puuroon, jonka zulu söi melkein kokonaan, ennenkuin huomasi kepposen. Eikä hän olisi sitä luultavasti lainkaan huomannutkaan, jos Alphonse olisi malttanut pysyä sisällä ja hillitä merkillisen iloisuutensa. Mutta onnettomuudekseen ei tämä voinut sitä tehdä, vaan tuli pihalle ja katseli tirskuen zulun ateriointia. Umslopogaasia, joka oli sangen teräväjärkinen, tämä kummallinen hilpeys alkoi viimein epäilyttää, ja tutkittuaan tarkoin puuron jäännöksen hän keksi "puhvelihiehon" kepposen, jonka hän kuittasi yllä kerrotulla tavalla. Ranskalainen oli todellakin onnellinen selvitessään jupakasta niinkin vähällä, sillä pahemminkin olisi voinut käydä. Hänenhän olisi luullut kirvesleikin jälkeen täytyneen käsittää, ettei ollut hyvä ryhtyä kujeilemaan tuon "mustan herrasmiehen" kustannuksella.
Tapaus oli itsessään aivan vähäpätöinen, mutta kerroin sen sentähden, että sillä oli hyvin vakavat seuraukset. Verenvuodon tauottua ja pestyään itsensä Alphonse poistui kiroillen, ja minä tiesin vanhastaan että kestäisi sangen kauan, ennenkuin hän saavuttaisi entisen mielentilansa. Hänen mentyään minä nuhtelin Umslopogaasia ja sanoin häpeäväni hänen käytöstään.
"Ah, Macumazahn", sanoi hän, "älkää tuomitko minua, sillä tämä paikka ei ole minua varten. Olen kyllästynyt, kuolemaan saakka kyllästynyt ainaiseen syömiseen, juomiseen, nukkumiseen ja naimiskauppahullutuksiin. En kärsi tätä mukavaa elostelemista kivitaloissa joka vie miehen voimat, kuolettaa hänen sisunsa ja muuttaa hänen lihaksensa pehmeäksi rasvaksi. Valkoiset viitat, kauniit naiset, torventoitotukset ja haukkojen lento kyllästyttävät minua. Silloin oli elämä elämisen arvoinen, kun löimme masait siellä karja-aitauksessa, mutta täällä en ole iskuakaan iskenyt maailman pyörähdellessä punaisena silmissäni ja minä alan luullakin, että minun täytyy mennä isäisi luo kohottamatta enää kertaakaan Inkosi-kaasin välähtelevää terää", ja hän kohotti kirveensä katsellen sitä surumielin.