"Oli kerran mies ja nainen, jota mies intohimoisesti rakasti. Mutta nainen ei välittänyt hänestä, vaan rakasti hänen veljeänsä. Hänen rakkautensa oli kuitenkin toivoton, sillä tuo veli rakasti hellästi omaa vaimoaan ja pilkkasi häntä milloin he vain näkivät toisensa. Silloin tuo nainen, jonka rakkautta oli halveksittu, alkoi miettiä kostoa ja sanoi siinä tarkoituksessa miehelle, joka rakasti häntä: 'minä rakastan sinua, ja jos julistat sodan veljeäsi vastaan, tulen vaimoksesi.' Mies tiesi kyllä hänen puheensa olevan valhetta, mutta hän rakasti tuota kaunista naista niin suuresti, että hän noudatti kehoitusta ja ryhtyi sotaan veljeänsä vastaan. Kun paljon kansaa oli kaatunut, tuli hänen veljeltään sana: — 'Miksi sinä vainoat minua? Mitä pahaa olen sinulle tehnyt? Enkö ole lapsesta pitäen sinua rakastanut? Kun olit puutteessa, enkö auttanut sinua, ja kun teimme sotaretkiä, emmekö jakaneet kaikki saaliit tasan, härät, lehmät ja tytöt? Miksi siis tahdot tappaa minut, veljeni, jota olen aina rakastanut?'
"Silloin mies tuli sangen murheelliseksi, sillä hän käsitti pahoin tehneensä. Hän karkoitti tuon naisen luotaan ja lopetti sodan ja eli sitten rauhassa veljensä kanssa samassa kylässä. Jonkun ajan kuluttua nainen tuli kuitenkin takaisin ja sanoi hänelle: 'Olen menneet unhottanut ja tahdon nyt tulla vaimoksesi!' Sydämessään mies tunsi, ettei tuokaan puhe ollut totta. Ja vaikka hän tiesi, että naisella oli paha mielessä, niin hän otti hänet kuitenkin vaimokseen, sillä hänen rakkautensa ei ollut kylmennyt.
"Mutta hääpäivän iltana, kun mies oli vaipunut sikeään uneen, hiipi nainen hänen viereltään, otti hänen tapparansa ja ryömi hänen veljensä majaan ja löi hänet kuoliaaksi hänen nukkuessaan. Tekonsa tehtyään nainen hiipi takaisin ja pani verisen kirveen miehensä viereen ja pakeni pimeään yöhön.
"Päivän koittaessa alkoi kylästä kuulua huutoja: 'Lousta on tapettu' ja miehen majalle kokoontui suuri väkijoukko. Mentiin sisään ja siellä mies nukkui vielä sikeästi verinen kirves vieressään. Silloin miehet muistivat veljesten välisen sodan ja sanoivat: 'Katso, varmaankin hän on murhannut veljensä', ja aikoivat tappaa hänet, mutta hän pääsi heidän kynsistään. Pakomatkallaan hän kohtasi naisen, joka oli kaiken pahan alku ja juuri, ja hän tappoi hänet.
"Mutta naisen kuolema ei voinut murhattua henkiin herättää ja mies sai kuitata tuon naisen kaikki rikokset. Muita syyllisiä ei voinut olla. Hän oli veljensä murhaaja. Sentähden hän on hylkiö ja kansansa kiroama ja sentähden saa hän, joka oli muinoin mahtava päällikkö, kulkea loppuikänsä koditonna paikasta toiseen ja kuolla vihdoin vieraassa maassa muukalaisten ympäröimänä. Hänen kansansa sanoo, että hän murhasi kavalasti veljensä Loustan keskiyön hetkellä ja sentähden on hänen nimensä hänen kotimaassaan iankaikkisesti kirottu."
Vanha zulu vaikeni ja minä näin, että hän oli syvästi liikutettu. Pian hän kuitenkin kohotti alasvaipuneen päänsä ja jatkoi:
"Minä olen tuo mies, Bougwan. Ou! Minä olen juuri sama mies ja kuule nyt sanani! Sinä tahdot olla minun kaltaiseni — tahdoton välikappale, leikkikalu, kuormajuhta, joka saa syykseen kaikki toisen tekemät rikokset. Kuule! Kun hiivit viime yönä 'Yön tyttären' jäljessä, olin aivan kantapäilläsi, ja kun hän iski sinua tikarillaan Valkoisen kuningattaren makuuhuoneessa, olin lähelläsi. Kun annoit hänen kadota kuin käärmeen kivikkoon, minä katselin sinua ja näin, että hän oli lumonnut sinut. Minä tiesin, että nyt oli jälleen eräs kunnon mies poikennut velvollisuutensa suoralta tieltä ja lähtenyt kulkemaan kieroja polkuja. Sanani ovat säälimättömät, mutta vilpittömästä sydämestä ne ovat kotoisin, joten anna minulle anteeksi, isäni. Käännä selkäsi tuolle naiselle, ja sinä vaellat kunniallisesti hautaan saakka. Älä katso enää hänen puoleensa, tahi muutoin sinun käy samoinkuin on minunkin käynyt, etkä voi millään viattomuuttasi todistaa. Olen puhunut."
Good kuunteli vaieten zulun pitkää ja kaunopuheista kertomusta. Mutta kun tuli puhe hänestä itsestään, punastui hän, ja saatuaan tietää, että me tiesimme kaikki, mitä oli tapahtunut hänen ja Soraiksen välillä, masentui hän kokonaan. Vihdoin hän alkoi selittää meille osaansa yöllisessä tapahtumassa ja hänen äänessään oli hyvin nöyrä sävy.
"Minun täytyy myöntää", sanoi hän katkerasti naurahtaen, "etten olisi milloinkaan uskonut jonkun zulu-soturin tarvitsevan opettaa minulle, mihin miehen kunnia velvoittaa; mutta nythän nähdään, miten meidän saattaa käydä. Mahdattekohan voida käsittääkään, miehet, kuinka nöyryytetty olen, ja kaikista katkerinta on, että nuhdesaarna oli täysin ansaittu. Minun olisi luonnollisesti pitänyt luovuttaa Sorais vahdille, mutta minä en voinut. Minä annoin hänen mennä ja lupasin vielä, etten puhu asiasta kellekään, mikä on vielä suurempi häpeä. Jos liittyisin häneen, sanoi hän, niin hän tulisi vaimokseni ja tekisi minusta tämän valtakunnan kuninkaan, mutta minulla oli Jumalan kiitos vielä sen verran miehuutta jäljellä, että käskin hänen vaieta. Sanoin, etten voinut tovereistani erota, vaikka saisinkin hänet vaimokseni. Tehkää nyt minulle mitä tahdotte; minä olen ansainnut kaiken. Toivon vain, ettei nainen, jota kaikesta sydämestänne rakastatte, johdattaisi teitä sellaiseen hirmuiseen kiusaukseen", ja hän kääntyi mennäkseen.
"Odotahan hetkinen, vanha veikko", sanoi Curtis. "Minullakin on sinulle hieman kerrottavaa." Ja hän kertoi juurta jaksain, mitä hänelle oli tapahtunut eilispäivänä Soraiksen luona.