"Oi, ei", hän sanoisi, "ei erämaa ole yksinäinen, sillä muista, poikani, mitä loitommalla olet ihmisistä, sitä enemmän lähestyt Jumalaa", ja vaikka siitä ohjeesta kyllä voisi väitellä, jokainen sen helposti tuntee, joka on katsellut auringon nousua ja laskua äärettömillä autioilla tasangoilla, ja nähnyt ukkosen vaunujen majesteettisuudessaan vyöryvän halki tutkimattoman taivaan syvyydet.
Niin, maksoi mitä maksoi hän palasi jälleen, ja nyt en kuukausiin ole hänestä mitään kuullut, ja puhuakseni suoraan, suuresti epäilen että kukaan hänestä enään mitään kuulee. Pelkään että erämaa, joka niin monena vuotena oli hänelle äitinä, tahtoo myös olla hänelle hautana, hänelle ja hänen seuralaisilleen.
Hänen oleskellessaan Englannissa pari kolme vuotta onnistuneen retkensä jälkeen, jossa löysi viisaan kuninkaan haudatut aarteet, ja ennen ainoan poikansa kuolemaa, tapasin aika usein vanhaa Allan Quatermain'ia. Tunsin hänet vuosia takaperin Afrikassa, ja hänen kotiin tultuansa, minun oli tapana juosta Yorkshire'en hänen luoksensa milloin vaan saatoin, ja tällä lailla tuon tuostakin kuulin monia tapauksia hänen menneestä elämästään.
Ei kukaan voi viettää useita vuosia elefanttimetsästäjän kovaa elämää, kohtaamatta monta outoa seikkailua, ja vanha Quatermain'kin on vannaan osansa saanut. Kertomus, jonka nyt alotan on yksi hänen viimeisiä seikkailujaan, vaikka olen unohtanut vuosiluvun, jona se tapahtui. Kaikessa tapauksessa tiedän että se oli ainoa retki, johon hän otti mukaansa poikansa Harry'n (joka sittemmin kuoli) ja tämä Harry oli silloin neljäntoista vuoden paikoilla. Nyt kertomukseen, jonka koetan kertoa niin tarkkaan kuin voin, samoilla sanoilla, joilla vanha Quatermain sen minulle kertoi eräänä yönä vanhassa tammella paneloidussa etehisessä, talossaan Yorkshire'ssa. Olimme puhuneet kullankaivamisesta.
"Kullankaivaminen!" hän keskeytti: "oi! niin, minä kerran olin kultaa kaivamassa 'Pilgrim's Best'issä' Transvaalissa, ja sen jälkeen tapahtui Jim-Jim'in ja leijonain juttu. Tunnetteko sen? Pilgrim's Best on tai oli yksi eriskummallisimpia paikkoja joita näkee. Kaupunki itse sijaitsee kivisessä laaksossa vuorten ympäröimänä, keskellä harvinaisen ihanaa näköalaa. Monena hetkenä minua tympäisi tämä työ, heitin luotani kuokan ja lapion ja vaelsin peninkulmia jonkun kukkulan huipulle. Siellä loikoilin ruohossa ja silmäilin yli ihanan maiseman — hymyileväin laaksoin ja korkeitten vuorien, joita auringonlaskun kulta kosketteli, ja tuijotin tuonne ylös kohti äärettömän taivaan tummaa lakea, niin, ja Jumalan kiitos, olin päässyt pakoon kaivokselaisten kirouksia ja karkeata puhetta, ja Basutu Kafferilaisten ääniä, heidän raataessaan päivänpaisteessa.
"Joitakin kuukausia kaivoin vielä kärsivällisenä maatilkkuani, kunnes pelkkä kuokan ja huuhdinkaukalon näkeminen alkoi tulla minulle inhoittavaksi. Sata kertaa päivässä päivittelin omaa tyhmyyttäni haudattuani kahdeksan sataa puntaa, joka oli milt'ei koko omaisuuteni tällä haavaa, tähän kulta-kaivokseen. Minua, kuten useita muitakin minun säädyssäni, oli kullanhimo kiihoittanut, ja nyt sain kantaa seuraukset. Olin ostanut maatilkun, josta eräs mies oli kaivanut omaisuuden — ainakin viisi tai kuusi tuhatta puntaa; ja luulin ostaneeni sen hyvin halvasta; annoin hänelle nim. viisi sataa puntaa siitä. Siinä koko ansioni hyvin ankaran vuoden elefanttia metsästettyäni tuolla puolen Zambes'in, ja huokasin syvästi ja pahaa aavistaen, nähdessäni onnellisen ystäväni, joka oli Jankee, ottavan kääryn Standard'in pankin seteliä ylvästelevällä katseella kuten mies, joka on onnensa luonut, ja pistävän ne housuntaskuihinsa. 'No', sanoin hänelle onnelliselle myyjälle — 'tämä on loistava omaisuus, minä vaan toivon että onni olisi minulle yhtä suotuisa kuin se on teille ollut'. Hän hymyili; kiihoittuneille hermoilleni tuntui kuin olisi hänen hymyilynsä ollut turmiota tuottava, vastatessaan minulle tuolla omituisella yankee'laisella tavalla: 'sen kyllä uskon, en suinkaan tahdo toivoanne sammuttaa, varsinkaan nyt asian ollessa selvillä; minulle se on ollut hyvänä lähteenä, mutta meidän kesken sanoen ja suoraan puhuen, nyt, kun meidän välillämme ei enää ole mitään likaista voitonpyyntöä totuutta himmentämässä, voin sanoa teille että se lienee tyhjä.'
"Hengitin raskaasti; miehen hävyttömyys oli sanomaton. Ainoastaan viisi minuuttia sitä ennen hän oli kaikkein Jumalainsa nimessä vannonut — ja niitä näkyi löytyvän lukuisia ja sekalaisia — että maahan jäi tusinoittain aarteita, ja että hän jätti sen ainoastaan siksi että oli täydellisesti väsynyt kullan lapioimiseen.
"'Elkää näyttäkö niin suuttuneelta, muukalainen', jatkoi kiduttajani, 'ehkäpä vanhassa tytössä kuitenkin vielä löytyy vähän kiiltoa. Olette suoraluontoinen, hyvä poika, siitä syystä voitte täydellä syyllä toivoa saavanne onnettaren tunteita heltymään. Ainakin se kehittää lihaksia käsivarsissanne, sillä mateeria on tavattoman kovapintaista, ja sen lisäksi, voitatte vuoden kuluessa enemmän kuin kahden tuhannen dollars'in edestä kokemusta.'
"Ja hän poistui hyvään aikaan, sillä seuraavalla hetkellä olisin juossut hänen jälkeensä, — mutta nyt en nähnyt häntä enään.
"No niin, minä rupesin työhön vanhassa kaivoksessa, poikani Harry'n ja puolen tusinan Kafferilaisten kanssa, muuta en tainnut tehdä, kiinnitettyäni melkein kaiken maallisen omaisuuteni siihen. Ja kunniani kautta me teimme työtä, — varhain ja myöhään tulimme sinne — vaan kullan palasta emme koskaan nähneet; ei edes kultajyvää niin pientä että olisi riittänyt neulaksi kaulahuiviin. Amerikalainen herrasmies oli kyllä pitänyt kaikesta huolen ja jättänyt meille rikat.