LEIPURI JA HÄNEN SEITSEMÄN AASIANSA.
Suuressa kaupungissa, missä oli monta tornia ja kimaltelevaa katonharjaa, asui kerran leipuri, jolla oli seitsemän aasia. Hän oli taitava mies, joka pystyi paljoon muuhunkin kuin alustamaan taikinaa, ja vaikka hän tosin osasi leipoa mitä herkullisimpia leipiä, niin soitanto, soitanto oli sittenkin hänestä parasta maan päällä.
Arkipäivinä, seisoessaan leipurituvassa hihat käärittyinä ylös ja esiliina sidottuna ympäri vatsan, hyräili hän aamusta iltaan, hyräili taiturimaisen sävelen toisensa jälkeen, mutta sunnuntain tullen otti hän esille huilunsa.
Kun hän silloin seisoi akkunassaan soitellen huiluaan, niin ihmiset alhaalla kadulla hiljensivät käyntiään. Ihmetellen he katselivat ympärilleen, mistä mahtoivat nuo harvinaiset sävelet tulla, kuka voi saada aikaan niin mestarillisia lirityksiä, niin kauniita juoksutuksia, kuka voi soittaa niin laulavan ihanasti ja niin sulavan pehmeästi, ja taaskin, kuka saattoi puhua niin voimakkaasti ihmissydämille?
Leipuri vaan ei tästä mitään tiennyt. Hän seisoi ullakkokomerossaan kurkihirren alla ja puhalteli huiluaan. Soitellessaan hän unohti taikinakorvon ja leivinuunin. Kun hän sormieli huilun hopeoituja koskettimia, valuivat sävelet kuten kuutamon kalpeat säteet avaruuteen, alas huonerivien väliin, ylös yli kurkihirren. Hän puhalteli ja soitti. Hän soitti itselleen ja ilman linnuille. Kaukana poissa, kaukana ja korkealla.
Mutta maanantaiaamuna seisoi hän alhaalla leivintuvassa ja alusti taikinaa. Paidan hihat olivat käärityt ylös ja esiliina sidottu vatsan ympäri. Hän leipoi pullia, rinkilöitä ja kiehkuroita. Ja kun kaikki leivät olivat kohonneet ja paistetut, työnsi hän valkosen päähineensä niskaan ja meni ulos pihamaalle.
Oli kuuma päivä, aurinko paistoi ja loisti. Hänen seitsemän aasiaan seisoivat jokainen pilttuussaan avonaisessa vajassa ja huiskivat hännillään, pitääkseen kärpäsiä loitolla.
Leipuri oli antanut aaseille kovin ihmeelliset nimet. Hän oli nimittänyt ne seitsemän pää-äänen mukaan Do, Re, Mi, Fa, Sol, La, Si. Tämä sopi mainiosti senkin vuoksi, että niitä juuri oli seitsemän. Kun hän nyt tahtoi jotakuta aaseista tulemaan luokseen, ei hän huutanut sen nimeä ja houkutellut sitä, kuten kuka tahansa toinen olisi tehnyt. Ei kai kukaan mahtane luulla hänen tehneen siten? Ei, hän puhalsi vain yhden ainoan sävelen huilullaan, ja heti kuulosti se aasi, jota hän tarkoitti. Niin, siksi hyvin tunsivat ne nimensä, että jos hän puhalti sävelen korkeammalla tahi matalammalla ääniasteikossa, niin tuli kuitenkin heti oikea aasi ulos vajasta. Mutta jos hän puhalti kaikki asteikon äänet peräkkäin, seisoivat heti kaikki seitsemän aasia hänen ympärillään.
Täten hän juuri tekikin joka päivä, kun hänen rinkilänsä, kiehkuransa ja pullansa olivat paistetut. Silloin hän meni ulos pihalle ja vetäsi esille huilun taskustaan. Kun kaikki seitsemän aasia olivat kerääntyneet hänen ympärilleen, siveli hän hyväilevästi niiden kunkin sametinhienoa turpaa.
— Do, Re, Mi, Fa, sanoi hän, rakkaat ystäväni, Sol, La, Si, hyvät toverini, hyvästi, hyvästi ja tervetuloa pian takaisin! Sitten hän ripusti kaksi syvää, tuoreilla leivillä täytettyä vasua joka aasin selkään. Vasut hän sitoi kiinni satulavyöllä ja suojaksi leiville hän pani muutamia vereksiä lehviä. Sitten hän asettui keskelle pihaa ja puhalsi jotakin reipasta säveltä. Aasit juoksivat kierroksen hänen ympärinsä ja senjälkeen ulos portista ja eteenpäin eri haaroille.