Do ja Re juoksivat laitakaupungille, missä köyhät ihmiset asuivat. Niiden vasut olivat täynnä suuria, veteen leivotulta leipiä, jotka maksoivat pikku roposen ja tyydyttivät suurimman nälän. Mi ja Fa juoksivat suurtorille vehnäpullia ja saffranirinkilöitä vieden, Sol ja La juoksivat rikasten taloille, kantaen torttuja ja piparikakkuja, mutta Si, nopein kaikista aaseista, juoksi suoraan kaupungin sydämeen ja seisattui kuninkaan linnan eteen. Heti tuli kaksi hovilakeijaa hopeavateineen, kiiruhtaen alas marmoriportaita. Herkullisia piirakoita, upeasti koristeltuja kakkuja he nostelivat vasuista. Ylihovimestari itse seisoi muutamalla portaan parvekkeella ja tarkasti, että kaikki kävi säntillisesti.
Kun vasut olivat tyhjennetyt, astui hän arvokkaasti alas marmoriportaita. Hän meni varovaisesti aasin luo ja pisti suuren kultarahan pieneen, satulavyöhön kiinnitettyyn nahkakukkaroon. Näin tapahtui joka päivä.
Toisilla aaseilla oli myöskin kotiin tullessaan rahoja satulavyön nahkakukkarossa, hopeakolikoita ja kuparikolikoita, pikku rahoja ja suuria. Harvoin sattui leipurille vahinkoa. Mutta jos silloin tällöin niinkin tapahtui, huiskautti hän vain kädellään, sanoen: suotakoon kernaasti nälkäiselle raukalle leipäpalanen.
Kun sunnuntai tuli, seisoi leipuri taas ullakkokomerossaan kurkihirren alla ja puhalteli huiluaan.
Eihän ole ihmeteltävä, että kaikki kaupunkilaiset tunsivat leipurin ja hänen aasinsa. Kaikki ihmiset puhuivat heistä, ja vihdoin joutui huhu noista viisaista eläimistä kuninkaankin korville.
— Onko totta, sanoi kuningas eräänä aamuna hovimestarille, onko totta, että muuan aasi tuopi tänne meidän kuninkaallisen leipämme?
— Herra kuningas, sanoi hovimestari, jos teidän majesteettinne armossa suvaitsee astua ikkunan luo, näyttäytyy huhu heti todeksi.
Aivan oikein. Kuningas ei ollut monta minuuttia seisonut akkunassa, kun hän näki aasin tulevan juosten. Palvelijat tyhjensivät vasujen tuoksuavan sisällön hopealautasillensa ja ylihovimestari, joka oli kiiruhtanut ulos, pisti kultarahan nahkakukkaroon. Silloin työntäistiin äkisti muuan akkuna toisessa kerroksessa auki, ja kuningas pisti siitä ulos päänsä.
— Odota hiukan, odota hiukan, huusi hän sieltä ylhäältä, ja ennenkuin kukaan ehti käsittää mitä oli tekeillä, tuli kuningas itse juosten alas portaita.
— Onpa viisas eläin! tuumasi hän, seisattuen Si:n eteen. Viisas eläin, kaunis eläin, sanoi hän, taputellen aasin päätä. Sitte hän alkoi etsiä taskustaan sokeripalaa, jonka hän oli sinne pistänyt lemmikkihevosensa varalle. Si söikin sen mielellään ja kun kuningas vielä oli hyväillyt aasia, kiiti se kotiin päin tyhjine vasuineen.