— Tämäpä eriskummallista, arveli kuningas, minun täytyy iltapäivällä ajaa leipurille, nähdäkseni toiset kuusi aasia.
Päivällisen jälkeen antoi kuningas valjastaa kaksitoista päistärikkö hevostaan juhlavaunujen eteen. Palvelijat avasivat vaunun ovet ja laskivat alas kullatut vaunun portaat ja kuningas sekä hänen ensimmäinen kamariherransa istuutuivat vaunuun.
Leipuripa vasta hämmästyi, kun kuninkaallinen seurue astui leipomotupaan. Hän paraallaan alusti vehnäleipätaikinaa seuraavaksi päiväksi, kun kuningas tuli sisään. Leipuri aikoi heti kaapia taikinan pois käsistään, mutta kuningas löi häntä armollisesti olalle:
— Jatka vain, hyvä mies, sanoi kuningas asettuen katsomaan taikinakorvoon, ja niin tämä kuningasta huvitti, että hän seisoi kumartuneena taikinakorvon yli kunnes taikina valmistui. Sen jälkeen sai leipuri kertoa, miten taikinaa sitten käsiteltäisiin ja viimeksi tahtoi kuningas nähdä aasit, joita varten hän oikeastaan olikin tullut.
Kun kuningas taas oli ajanut kotiin, kuljeskeli leipuri iltakauden paikasta toiseen, hykerrellen käsiään ihastuksissaan. Hän tunsi itsensä hyvin onnelliseksi. Olihan hänelle ja hänen huoneelleen suuri kunnia tapahtunut.
Seuraavana aamuna täytettyään vasut ja lähetettyään aasinsa menemään jäi hän hetkeksi seisomaan porttikäytävään. Aurinko paistoi niin ihmeen lämpimästi ja kauniisti tänä siunattuna päivänä.
— Suuri kunnia, suuri armo, puheli leipuri puoliääneen itsekseen ja oli juuri lähdössä sisään, kun hän huomasi ratsastajan, joka tulla karautti pitkin katua ja piti toista, satuloitua hevosta suitsista. Leipuri pisti kädet housuntaskuihinsa ja jäi seisomaan. Samassa pysähtyi ratsastaja ja hyppäsi satulasta. Se oli hovipalvelija, joka toi kuninkaallista sanomaa. Leipurin oli heti lähdettävä mukaan linnaan.
Miten niin? kysyi leipuri, mutta ei saanut mitään selvyyttä. Ei hänen edes sallittu mennä sisälle muuttamaan sunnuntaitakkiaan. Siihen ei ollut aikaa, sanoi ratsastaja, hänen oli vain tultava heti. Ei ollut muuta neuvoa, kuin nousta satulaan ja seurata mukana. —
Kuningas ei näyttänyt armolliselta tänään, hän oli synkkä, kuten uhkaava ukkospilvi. Eräs kruunun jalokivistä — suurin — oli poissa. Se oli ollut kruunussa eilen, kun kuningas ajoi leipurin luo, ja leipurin oli hankittava se takaisin.
Ei auttanut, vaikka leipuri vakuutti ja vannoi, ettei hänellä ollut aavistustakaan siitä, missä jalokivi oli, hänen talossaan se oli hävinnyt ja hänen oli siitä vastattava. Ellei hän ennen auringon laskua toisi jalokiveä takaisin, ei hän enää saisi nähdä aurinkoa eikä kuuta. Siihen asiaan ei ollut mitään sanomista.