Kuitenkaan ei leipurin sallittu lähteä jättämättä jotakin linnaan vakuudeksi, ja koska hänellä ei mitään muuta ollut kuin huilu taskussaan, otti ylihovimestari sen, ja leipuri poistui verkalleen.
Vitkaan astui hän alas linnan marmoriportaita.
— Parasta lienee laittaa kuntoon kotinsa ja talonsa ja valmistautua eroamaan täältä, tuumi hän.
Samassa hän huomasi Si:n, joka seisoi portaitten edessä vasuineen. Ei kukaan ollut ajatellut aasia tänään, ja vasut olivat vielä tyhjentämättä. Silloin leipuri muisti eilisen päivän ja kuninkaan ja taikinakorvon. Mutta — jospahan, — jospa jalokivi onkin pudonnut taikinakorvoon.
— Ajateltuaan tämän ajatuksen loppuun seisoi hän jo torilla ja tapasi kädellä huilua. Se oli poissa. Silloin hän puhalti käsiinsä, puhalti kaikki seitsemän sävelääntä peräkkäin, keuhkojensa koko voimalla.
Ei kestänyt kauvan ennenkuin Do, Re, Mi, Fa ja Sol sekä La tulivat juosten eri haaroilta. Leipuri tarkasteli innokkaasti niiden vasuja ja huomasi heti, että jokaisesta oli muutamia leipiä poissa. Kaikki tähteenä olevat leivät hän sipulteli muuruiksi, mitkä hän kylvi torille. Varpuset tulivat lentäen katon räystäiltä, kyyhkyset akkunalaudoilta ja suuria siivekkäitten parvia linnanpuiston tuuheista puista. Tästä tuli juhla-ateria, parempi kun koskaan ennen, juuri paistettuja vehnäleipiä, tuoksuavia saffranirinkilöitä ja sokurikaakkuja korintteineen, manteleineen. Varovasti murenivat kakut leipurin sormien välissä — ei jalokiveä, ei vielä mitään!
Hetken perästä oli leipuri matkalla kotiin. Seitsemän aasia tyhjine vasuineen kulki rivissä hänen jälessään.
— No nyt tuli loppu, mietti leipuri, en voi enään mitään tehdä.
Saavuttuansa kotiin alkoi hän kuitenkin hakea ja etsiä kaikkialta.
Vaikka hän kuinka etsi — kruunun jalokiveä hän ei löytänyt.
Silloin otti hän kaikki rahat, mitä hänellä oli, suuret rahat ja pienet, kultakolikot, hopeakolikot, kuparikolikot, taskut täyteen, ja niin hän lähti kulkemaan ympäri kaupunkia, katua ylös, toista alas. Taloon ja talosta ulos hän kävi, ylös jyrkkiä portaita aina ullakolle katon harjan alle ja alas kivijalkaan kellarikerroksen puolihämärään. Hän kolkutti joka ovelle ja teki aina samat kysymykset. Oliko sinne tänään ostettu leipää ja voisiko sen saada ostaa takaisin? Tahi olisiko joku löytänyt kiven leivässä?
Ihmiset luulivat hänen tulleen hulluksi ja useammin kun kerran sattui, että ovi paukahti kiinni hänen edessään ja lukittiin sisältä kahdella lukolla. Mutta kävi niinkin, että hän sai leivän takaisin, joskus hyvällä, toisinaan toralla, joskus tavallisella hinnalla, toisinaan suurilla rahoilla.