Mutta turhaan hän etsi ja turhaan hän haki, turhaan leivät pieniksi murensi — kruunun jalokiveä vaan ei löytynyt.
Myöhällä vihdoinkin hän oli väsyneenä ja nääntyneenä lysähtänyt kokoon muutaman etehisen portaille, jossakin laitakaupungilla. Hän tuskin tiesi missä oli, sen vain käsitti, että kaikki toivo oli lopussa. Ei kolikkoakaan hänellä ollut taskussa jälellä, päivä oli loppumaisillaan, ei ollut enää pitkää aikaa auringon laskuun, ja sitten hän ei enää koskaan saisi nähdä sen kultaista kantta. Hän ajatteli taikinakorvoaan ja hän ajatteli huiluaan ja hänestä elämä oli ihanata elää ja raskasta oli siitä erota.
Samassa tuli eräs tyttö ulos eteiseen ja näki hänet.
— Oletko sairas, sanoi hän, vai miksikä istut täällä?
— En, vastasi leipuri, en ole sairas, mutta kohta minun täytyy kuolla.
— Mikä sinua sitten vaivaa, kysyi tyttö, aivanko kuolet nälkään?
— En, vastasi leipuri taas, ja kuitenkin saattaisi ehken yksi ainoa leipäpala pelastaa elämäni.
— Leipää, sanoi tyttö, ei meillä isosti ole, mutta mitä annat minulle viimeisestä palasestamme?
— Ei ole minulla mitään antamista, sanoi leipuri, mutta jos jään elämään, soitan sinulle tänä iltana.
— Jumala sinua auttakoon, sanoi tyttö, jos soittoniekka olet, saat kovia kokea maailmassa.