Hän meni sisälle ja tuli heti takaisin leipäpala muassaan.
— Koska sinulla on vähemmän kuin meillä, niin ole hyvä, sanoi hän.
— Kiitos, sanoi leipuri, ottaen leivän ja hän arvasi heti, että juuri tässä leipäpalasessa oli jalokivi.
Muutamia minuutteja ennen auringon laskua oli leipuri linnassa ja antoi saattaa itsensä kuninkaan eteen.
— Herra kuningas, sanoi leipuri, tässä on sinulle kivesi takaisin.
— No oletpas sinä ihmemies, sanoi kuningas, miksi et ole paennut maasta aarteen kanssa?
— Sitä en tullut ajatelleeksi, sanoi leipuri, ja paitsi sitä olihan sinulla huiluni.
— Niin se, sanoi kuningas ylenkatseellisesti. Tiedätkö mitä kaikkea olisit voinut saada kivellä. Valtakunnan, sanon sinulle, kuningaskunnan.
Leipuri seisoi ja kopeloi varovasti huilun hopeoituja läppiä.
— Kun pidän huilua kädessäni, sanoi hän, olen minäkin valtias, kuten sinä herra kuningas ja elävät sävelet menevät ja tulevat miten tahdon.