— Tuo oli hyvin vastattu, sanoi kuningas, sinusta minä pidän, ja jos sinä tahdot kuten minä, niin jäät tänne ja asut täällä linnassa.
Leipurilla ei ollut mitään, sitä vastaan, ja niinpä kuningas ja hän sopivat asiasta. Leipurista piti tulla ylihovileipurimestari ja hän saisi käytettäväkseen koko kerroksen huoneuston ja Do, Re, Mi, Fa, Sol, La, Si, tulisivat asumaan kuninkaallisissa talleissa.
Varhain seuraavana aamuna meni leipuri alas leipomoihin, ruvetakseen alustamaan leipää. Ei voi kuvailla, millainen hälinä siellä syntyi. Aikoiko hän ylihovileipurimestari itse omakätisesti alustaa taikinaa, se ei saattanut tulla kysymykseenkään. Sehän olisi koko häväistys ja hovimenojen yliohjaajamestari, joka siihen meluun kutsuttiin, sanoi, ettei sellainen mitenkään käynyt päinsä. Ylihovileipurimestari voi korkeintaan kerran päivässä käydä leipomoissa, siinä oli kylliksi. Enempää ei muka hänen arvonsa sallinut.
Leipurilla ei ollut mitään sitä vastaan, sillä saattoihan vapauskin joskus tuntua hyvälle ja saisihan hän siten soitella rakasta huiluaan niin kuin halutti. Hän vetäytyi huoneisiinsa ja elämä alkoi käydä tasaista kulkuaan.
Elämä kävi kulkuaan, mutta hauskaa se ei ollut leipurin mielestä. Hän ei ollenkaan tietänyt mitä tehdä pitkin päivää. Jos hän kävi leipomossa, suututti häntä, kun näki miten siellä kaikki vetelehtivät. Kun hän meni talliin, seisoivat aasit siellä allapäin, kultaisten ylenmäärin täysien seimiensä edessä. Ei, hauskaa se ei ollut. Huilussakin oli jotakin hullusti, puhaltaminen ei tahtonut sujua, ja lopuksi se sai jäädä.
Eräänä päivänä, kun kuningas oli tavallisella aamukävelyllään, tapasi hän ihmeekseen leipurin ja hänen seitsemän aasiansa seisomassa tien reunalla.
— Herra kuningas, sanoi leipuri astuen lähemmäksi, herra kuningas, minä haluan pois!
— Mikä sinun on, sanoi kuningas, minne haluat?
— Kotiin, sanoi leipuri, kauas pois, korkealle ylös.
Päivällisen aikaan koko kaupunki tiesi, että leipuri oli joutunut epäsuosioon, ja että kuningas oli ajanut hänet pois linnasta.