Hän oli aaseineen tullut pitkin suurkatua ja illalla hän jo seisoi alustamassa taikinaa entisessä leivintuvassaan. Do, Re, Mi, Fa, Sol, La ja Si pureksivat kauroja vajassa ja huiskivat hännillään. — Ja niin alkoi elämä uudestaan entiseen tapaan.
Joka aamu kiinnitettiin aasien satulavyöt lujasti ja leipävasut täytettiin. Do ja Re juoksivat laitakaupungille päin, missä köyhät ihmiset asuivat, Mi ja Fa juoksivat suurtorille, Sol ja La rikasten asunnoille, mutta Si, joka oli nopein ja joka niin monesti oli polkenut linnaan viepää tietä, juoksi kauas pois etukaupunkiin, suoraan pieneen solaan. Siellä seisoi erään eteisen portailla tyttö odottamassa, ja joka päivä hän sai lämpösleivän ja suuren rinkilän.
Mutta joka sunnuntai seisoi leipuri ylhäällä ullakolla ja puhalsi huiluaan. Korkealla ylhäällä, kaukana poissa. Sävelet valuivat kuin kuutamon kalpeat säteet avaruuteen, ylös yli kurkihirren, alas huonerivien väliin.
Hän puhalsi ja soitti. Hän soitti kadun ihmisille ja ilman linnuille.
Mutta ennen kaikkea, niin, ennen kaikkea omalle sydämelleen.
JANEKIN IHMEELLISET HELMET.
Itämailla asui kerran helmien kauppias, joka oli etevämpi kaikkia lähiseudun helmikauppiaita. Niin kuulu oli hän, ja niin laajalti levinnyt hänen helmiensä maine, että ruhtinaat ja hallitsijat kaukaisista maista lähettivät asiamiehensä hänen kanssaan kauppoja tekemään.
Vanhimmassa kaupunginosassa, missä kauppapaikat sijaitsivat, oli hänellä pieni, vaatimaton myymälänsä. Pimeä ja matala oli tämä pieni koju, jossa kallisarvoisia helmiä oli levällään kaikkialla, juuri kuin ne olisivat olleet arvottomia, jostakin sorakuopasta tuotuja pikku kiviä.
Kauppias ei ulkoasultaankaan ollut mahtavan näköinen. Hänen kauhtanansa oli kulunut ja haalistunut, ja seisoessaan siinä aarteittensa keskellä näytti hän aivan hämmentyneeltä kaikessa rikkaudessaan. Kuitenkin hän siinä ympäristössä tunsi itsensä enimmän kotiutuneeksi. Joskus pisti hän molemmat vapisevat kätensä helmikasoihin ja nosti ne siitä antaen helmien yksitellen, kiiluvina pisaroina valua alas sormien lomitse.
— Olette minulle rakkaita, voi hän silloin sanoa, olette minulle kovin rakkaita, niin puhtoisia, niin vilpoisia!
Toisen kerran, hänen punnitessaan helminauhaa kädessään, kuultiin hänen huoahtaen sanovan: niin raskaita, niin katkeran raskaita. —