Voi arvata, etteivät toiset jalokivikauppiaat kaupungissa häntä suopein silmin katselleet. Liiankin usein ostajat sivuuttivat heidät, kun oli tehtävä jokin kallisarvoinen tilaus, ja itsensäkin heidän täytyi, vaikka vastenmielisesti, myöntää, että sellaisia helmiä, kuin hänellä oli, eivät muut voineet tarjota. Vaikka he mihin olisivat lähettäneet helmikalastajansa hakemaan meren aarteita, vaikka he mitä summia olisivat uhranneet, niin — Janekin kanssa ei kukaan saattanut kilpailla. Nahkapussit saattoivat olla helmiä pullollaan, ja pöydät voivat aarteitten painosta notkua, — ei kuitenkaan ainoakaan heidän helmistään vetänyt vertoja hänen aarteilleen.
Tämä ei johtunut helmien koosta, suurempia ja pulskempia oli kyllä nähty, ei tässä myöskään vaikuttanut väri, eikä se, että ne olisivat olleet tavallista virheettömämpiä. Ei, Janekin helmissä oli jotakin aivan erikoista, mutta mikä ne oikeastaan toisten helmistä erotti, sitä ei kukaan voinut sanoa.
Kauppiaat häneen tosin katsoivat kieroon, mutta kaikki köyhät kaupungissa ja kaupungin porttien ulkopuolella ja kaikki ne, joilla oli surua ja huolia, tiesivät kyllä, kenen puoleen kääntyä apua ja lohtua saamaan. Avutta ei kukaan tositarpeessa oleva Janekin luota lähtenyt.
Vaikkakin hän jakeli rikkauksia muille, ei hän itselleen näyttänyt niistä paljoakaan suovan. Jos kohtasi hänet kadulla, tietämättä kuka hän oli, olisi häntä helposti saattanut luulla kerjäläiseksi, niin köyhästi oli hän puettu. Mutta monet niistä, joita hän oli auttanut, tiesivät kertoa, että vielä paljoa enemmän arvoinen oli lohtu, jonka häneltä sai, kuin rahat, joita hän jakeli, sillä ei kukaan saattanut katsoa ihmissydämeen kuten hän.
Kauan aikaa sitten, silloin kuin Janek aloitti kauppansa, oli tietysti arvailtu sinne ja tänne, mistä hän oikeastaan helmensä sai, mutta kun ei mitään erikoista siitä saatu tietää, väsyivät ihmiset vähitellen juoruamiseen, ja nyt ei enää kukaan siitä puhunut.
Mutta eräänä päivänä kääntyivät asiat. Sinä aamuna oli jokaiseen kadunkulmaukseen naulattu eräs ilmoitus. Kirjoitus, jonka alla oli kaupungin varakkaimman helmikauppiaan nimi, sisälsi kehoituksen tutkia, mistä Janekin helmet olivat peräisin. Joka tästä voisi antaa varmoja tietoja, saisi palkinnoksi helmikauppiaan tyttären sekä pääsisi kauppiaan liiketoveriksi.
Tuopa ei ollutkaan vähäinen palkkio, sillä ensiksikin oli liike suuri sekä tuottava, ja toiseksi oli tyttö erikoisen kaunis.
Arvaahan jokainen, että alettiin taas jutella. Ymmärtää myöskin, että Janekin kaupassa kävi väkeä. Alituiseen sinne tulvi ihmisiä, jotka koettivat häneltä houkutella salaisuutta. Mutta Janekpa oli liian viisas käydäkseen niin julkeihin koukkuihin. Hän näytteli helmiä niille, jotka pyysivät niitä nähdä, ja viikossa myi hän niitä enemmän kuin tavallisesti vuodessa. Vähän hyötyivät ne, jotka kävivät hänen kaupassaan vainuamassa salaisuutta. Varmasti monet muullakin tavoin koettivat saada selville Janekin ihmeellisten helmien arvoituksen, mutta vaikka he olisivat koettaneet mitä, eivät he saaneet asiasta sen parempaa selkoa.
Eräänä päivänä, ensimmäisen innostuksen lauettua, kun Janek istui matollaan kauppakojunsa edustalla, auringon paisteessa, tuli nuori mies kohteliaasti tervehtien hänen luokseen.
— Taaskin onnenonkija, arveli Janek.