REETA (vahingoniloisena). Ota nyt sieltä, jos mielesi tekee!
KALLE. Osaan minä nukkua ilman sitäkin. Mutta ei se kirkkosaalisi minun allani olisi tuollaisen siivoiseksi tullut kuin nyt tuossa saavissa (Menee ulos.)
REETA (perään huutaen). Se on pieni asia, kunhan sinä vain et sitä saanut. (Laittaa kahvipannun tulelle).
(Lapsi äännähtelee).
REETA. Veikkokin heräsi tähän meteliin. (Alkaa soudatella lasta ja puhelee puoleksi laulaen.) Sellaista se on aina tämä elämä meillä. En tiedä mikä on syynä. Kalle löytää aina moittimista minussa ja minä hänessä. Ikäväähän se tällainen on, mutta miten se paranisi, — niin, miten?
MAIJA (tulee). Päivää!
REETA. Päivää! Käy peremmälle.
MAIJA (istuu). Täytyi tänne juosta pakoon, kun tuli Antin kanssa riita. Hän moitti minun velliäni pohjaanpalaneeksi ja heitti siansankoon koko vadillisen. Olipa hyvä, ettei päälleni nakannut. (Itkee.) Vaikka minä kuinka koettaisin laittaa, niin mikään minun työni ei kelpaa.
REETA. Samahan se on asia meilläkin. Aina vain tulee kinastusta kaikesta. Ajattelin tässä juuri, miten saisi asiat parannetuksi, sillä ikäväähän tämä tällainen on.
MAIJA. Niin se tahtoo olla ihmisten kesken aina, että kun välit kerran alkavat mennä vinoon, niin ei niitä ole niinkään helppo suoristaa. Aina vain tuntuu niinkuin toinen pistelisi ja tahallaan hakisi syitä moitteeseen.