KALLE (hiljaa). Mitä?
REETA. Tuota noin, — että — etköhän sinä sentään vähän paremmin miehestä käy kuin minä.
KALLE. Joko nyt on alkanut sinustakin siltä tuntua?
REETA. Johan minä — —
KALLE. Minäkin luulen, että sinä osaat vähän paremmin emännöidä, kuin minä.
REETA. Kalle, annatko minulle anteeksi — että — että — (purskahtaa itkuun.)
KALLE (menee Reetan viereen). Reeta, eiköhän minullakin ole saman verran anteeksipyydettävää? (Niistää nenäänsä.)
REETA. Kyllä sinä sittenkin olet kelpo mies, niinkuin minä silloin morsiamena ollessani luulin.
KALLE. Ja sinä aivan niinkuin se entinen Luhtalan Reeta, jota minä niin rakastin, etten olisi voinut keneenkään muuhun vaihtaa.
REETA (lähestyen Kallea ja puhuen hellällä, itkunsekaisella äänellä). Kalle, muistatkos, kuinka me silloin, — niihin aikoihin — — —