KALLE (koppaa Reetan syliinsä). Muistan! Eiköhän se näin ollut?
REETA (Kallen rintaan nojaten). Nyt minä en ymmärrä, kuinka me olemme voineet tuottaa toisillemme niin paljon harmia, ja kiusaa.
KALLE. Kummalliselta se minustakin nyt tuntuu.
REETA. Emmeköhän liene tarpeeksi tunteneet toisiamme?
KALLE. Tai emme ole tarpeeksi tunteneet itseämme ja omia virheitämme. Olemme nähneet raiskan toisen silmässä, mutta emme malkaa omassamme.
REETA. Niin, niin! Minun osaltani varsinkin olisi tarvis paljon parannusta ja mielenmuutosta. Kaikki onkin ollut oikeastaan minun syytäni.
KALLE. Ei, Reeta! Minä sinut olen sellaiseksi saanut. Mutta tästälähtien olen toinen mies. Sinun mielesi ei saa enää koskaan minun vuokseni kovettua. Uskothan minua Reeta?
REETA (luottavasti). Uskon!
(Antti, kädessään halko, jonka toinen pää on palanut ja vielä savuaa, lennättää sisään edellään Maijaa, jolla on vesiämpäri, mistä räiskyttää Antin ja halon päälle.)
MAIJA. Auttakaa, hyvät ihmiset!