— Kuka sitte sanoo, että hänen pitää oleman taitamattoman? Minä en suinkaan tahdo kieltää tytöltä kelvollista koulusivistystä, sovitettu hänen sukupuolensa mukaan, enkä hienoa kasvatusta, jos hän kuuluu säätyluokkaan, jossa se on tarpeellista. Ja minun mielestäni nais-sivistys on todellakin nykyään niin oivallinen, kuin vaan toivoa sopii. Se ei juuri voi olla parempi. Toisin oli ennen maailmassa. Silloin olivat, naisten tiedot kurjalla kannalla. Moni ylhäisenkään perheen tytär ei saanut edes opetella kirjoittamaan. — Se oli todellakin surkeata!
— Kyllä niin, mutta siihen aikaan pidettiin se riittävänä naisille. Ja jos joku silloin rupesi puhumaan sellaisesta kasvatuksesta, kuin tytöt nyt saavat, niin olisi se katsottu suurimmaksi tuhmuudeksi, aivan samalla tavalla kuin nykyään, jos on kysymys niiden tieteilemisestä.
— Rakas Hanna! Älä vertaile järkeä ja kiihoittuneita mielikuvituksia, mahdollista ja mahdotonta toisiinsa. Kukin asia erikseen! — Sinä olet imenyt Gerdan aatteita, vaikka sinun pitäisi ymmärtäväisenä äitinä vastustaman niitä. — Kelvollinen, perheenemäntä, joka on ollut ylioppilas! Ha, ha, ha! Niin, sitä ihmettä tahtoisin nähdä! — Miehen laita on vallan toinen. Hän voi olla kuinka oppinut tahansa ja kuitenkin hoitaa velvollisuutensa. Mutta jos nainen, joka on ollut ylioppilas, joutuu naimisiin, niin ylenkatsoo hän kaikki taloudelliset velvollisuudet ja hyödylliset toimitukset. Ne ovat liian yksinkertaisia hänen korkeaoppisuudelleen. Nainen on liian heikko, rakas Hanna! antautuakseen monelle haaralle yhtä haavaa. Sentähden pysyköön hän kutsumuksessaan, älköönkä ruvetko yrittämään mieheksi päästä, sillä ei se kuitenkaan onnistu koskaan.
Rouva Ivarsson naurahti.
— Niin tyhmän en luule kenenkään naisen olevan, sanoi hän. Mutta puhuaksemme vakaasti, ajattelen minä, että todellisesti sivistyneen miehen pitäisi olla paljoa onnellisemman naisen rinnalla, joka on samalla sivistysasteella kuin hän itsekin, kuin jos hän sen sijaan olisi yhdistetty alhaisemmalla kannalla olevan henkilön kanssa, joka ei ymmärtäisi häntä eikä voisi vaihettaa ajatuksia hänen kanssansa.
— Sitä ei vaadi kukaan ymmärtäväinen mies vaimoltaan, olkoon hän kuinka sivistynyt tahansa. Hän tietää, että tällä on maailmansa hänessä, ja mies rakastaa ja kunnioittaa häntä yhtä paljon jo siitä syystä, jos hän muutoin on rakastettava ja uskollinen vaimo. — Ei, rakas eukko! koko tuo naiskysymys, jota minä puolestani sieluni ja sydämeni pohjasta kammoksun, on paljasta mielettömyyttä, joka ensiksi on pöllähtänyt muutamien vanhojen neitosten aivoihin. — — —
— Eipäs niinkään, kyllä niitä on miehiäkin, jotka puolustavat naisen oikeuksia.
— Miehiä, jaa! Uh! Ilvehtijöitä, jotka pilkkaavat naisten herkkäuskoisuutta ja nauravat heidän selkänsä takana. Ei, rakas ystävä! On olemassa ikivanha sääntö, jonka luonto itse on määrännyt ja jota me ihmiset emme voi kumota, se sääntö kuuluu: naisen maailma on kodin maailma. Mitä siihen lisätään, se on pahasta.
Kapteenin äänessä oli jonkunlainen iloinen, päättävä mahti, ikäänkuin hän olisi arvellut lausuneensa ratkaisevan tuomion koko jutusta.
— Mutta ne naiset sitten, jotka eivät koskaan joudu naimisiin?