— Ei, sitä minä toivon, sillä kuten tiedät, niin minulla ei ole varaa lähettää häntä kauemmaksi pois.
Puolisoiden puhe keskeytyi hetkiseksi. Rouva kutoi sukkaa, ja kapteeni käveli edestakaisin.
— Hyvin kummallista on sittenkin, ryhtyi edellinen viimein puheesen, etteivät tytöt voi saada samaa sivistystä kuin pojat, tulla ylioppilaiksi niinkuin hekin ja lukea ja opiskella niin paljon, kuin heillä on siihen halua ja kykyä, koska Herramme on varustanut heidät samalla ymmärryksen lahjalla ja yhtä hyvällä kyvyllä kuin pojatkin. Juuri sitä asiaa olen minä hyvin usein mietiskellyt. Minä tiedän itsestäni, millainen halu minulla oli lukemiseen nuorena, kuinka minä valvoin monta valoisaa kesäyötä lukemalla veljeini kirjoja ja kuinka minä kadehdin niitä, jotka saivat tulla ylioppilaiksi ja valita, minkä tien vaan halusivat.
— Mutta silloin tapasimme toisemme vanhimman sisaresi häissä, ja sinä rakastuit minuun ja tulit pieneksi sieväksi vaimokseni ja silloin sinä heitit koko tieteilemisen siksensä ja sinua huvitti paljon enemmän puuhata kodissasi, huolitella ukkoasi ja kasvattaa lapsiasi, etkä kertaakaan ole sen jälkeen kaipaillut korkeaoppisuutta. Eikö minulla ole oikein, Hannaseni?
Kapteeni taputti vaimoansa hartioille ja katsahti hellästi hänen silmiinsä, mutta hänen katseessaan kuvautui samalla suurta itserakkautta ja itseensä tyytyväisyyttä. Tämä vastasi tuohon lemmekkääsen silmäykseen, mutta salaisesti pääsi huokaus hänen rinnastansa.
— Tosin olen ollut onnellinen kanssasi, Otto! paljon onnellisempi kuin ansaitsen, mutta en ole koskaan voinut tukehuttaa haluani enempään tietoon, kuin minulla, paha kyllä, nyt on, ja niinkuin minä ennen surin itseni tähden, suren minä nyt tyttäreni tähden.
— Mitä tahdot sinä sitten, rakas Hanna, ja Gerda ja te kaikki, jotka istutte suremassa onnetonta asemaanne? Tahdotteko te tulla ylioppilaiksi, vai kuinka? Ja mitä sitten? Jos vaimo vaan istuu kiinni kirjoissaan eikä vähintäkään pidä lukua, kuinka askareet ja lapset hoidetaan, kuinka hupaisen sinä tosiaankin luulet miehelle olevan sellaisen kodin?
Rouva Ivarsson naurahti surumielisesti. Hänen sydämmessään kaikui kysymys: onko sitten naisen korkein tarkoitus, laiminlyömällä oman henkensä vaatimukset, ainoastaan koettaa hankkia miehelle hupaisuutta? mutta hän ei lausunut sitä suotta ärsyttääksensä tuittupäistä herraansa ja puolisoansa, joka ei kuitenkaan koskaan myöntäisi sen oikeutta.
Hän sanoi:
— Mutta minä en ymmärrä, minkätähden nainen ei voi tulla kelvolliseksi perheenäidiksi, vaikka hänellä onkin perinpohjainen sivistys. Eihän tiedot koskaan vahingoksi ole. Miehestä voi tulla kunnon maanviljelijä tahi hän voi ryhtyä mihin käytännölliseen toimeen hyvänsä, vaikka hän onkin oppinut. Se lisää päinvastoin hänen arvoansa. Mutta että naisen täytyy olla taitamattoman, tullaksensa kelvolliseksi perheenemännäksi, se on todellakin hyvin kummallista!