— Koska se tapa tuli viikinkimajoihin, että naiset istuvat miesten kanssa vieretysten? Mutta jollet sinä voi seisoa, niin voithan istua rahille, tuonne Alfin viereen.
Neitosen posket hehkuivat kuin aurinko myrskysäällä. Hän käänsi isälle selkänsä ja meni pois ylistupaan. Alf nousi ja meni ulos huoneesta.
Vanhus kertoi kuunteleville sotureille uljaan tarun, kuinka hän oli taistellut villien merirosvojen kanssa, ottanut heidän laivansa ja aarteensa, polttanut laivat tuhaksi, tehnyt miehet orjiksi ja vienyt aarteet kotiinsa. Kuin taru oli loppunut, sanoi hän nuorimmalle pojista:
— Sinä, Björn! Ota harppuja laula meille kaunis laulu.
Björn nousi seisomaan, otti harpun, asettui rahille ja lauloi:
Ihanaistahan
Salituvass' on
Lieden liehuvan
Ääress' olla,
Mesisarven joss'
Impi täyttää.
Tok' ihanampaa
On valkosiivin
Lohikäärmehen
Käydä merta
Terän kirkkahan
Kisahan.
Björnin laulaessa nousi Brynhild seisoalleen neitosten majassa avonaisen akkunan ääreen. Myrsky liehutteli hänen hiuksiaan. Sydämmessä paloi tuli, kuumempi kuin liekki tuvan liedellä. Suloinen olisi hänen ollut istua Alfin vieressä, mutta ennen tahtoi hän vaikka tuhannen kertaa kuolla, kuin istua orjan istuimelle. Hänen sydämmensä kiehui. Tulikuumat kyyneleet purkautuivat kiehuvasta lähteestä ja virtasivat pitkin poskia. Hän vilkasi ulos yön pimeyteen. Tuolla alhaalla rannassa seisoi kookas vartalo. Hän tunsi sen hyvin. Orjakaan ei istunut orjainrahilla kuuntelemassa vapaitten miesten urotöitä. Hän seisoi tuolla alhaalla pauhaavan meren rannalla, kohotti kätensä pilviä kohden ja rukoili:
— Korkeat jumalat! Suokaa minullekin joku urotyö!
Myrsky oli lakannut raivoamasta, synkkä meri vyöryi, kuohuen kuin säännöllinen juhlavirsi, rantapaasia vasten syysauringon kalpeassa hohteessa. Kaukana näköpiirin rajalla haamoitti valkeat purjeet kuin jättiläislinnun levitetyt siivet, ja pimeää vettä vasten välähteli kuin valkean kimallus. Purjeet näkyivät selvemmin. Välähdykset kävivät kirkkaammiksi. Siellä oli kolme komeaa viikinkilaivaa lähestymässä, ja kultaiset lohikäärmeen päät välkkyivät kuin tuli auringon paisteessa. Laivat laskivat rantaan.
Majassaan istui vanha uros perä-rahilla, koko väki ympärillään, ja ylevältä näytti kaunis Brynhild lieden ääressä. Ovi avautui ja tupaan astui nuori sankari, loistavassa asussa, pedon talja hartioilla. Häntä seurasi kaksitoista voimakasta miestä. Siinä oli tuo mainio Helge-sankari, joka oli käynyt kaukaisilla viikinkiretkillä, voittanut monta vihollista, anastanut suuria aarteita ja rakentanut itselleen linnan Englantiin.