Rudolf kumarsi päänsä, rypisti kulmakarvansa ja vihelteli hiljoilleen, kädet taskussa astuskellen edes takaisin. —
— Kuinka suuren summan sinä tarvitsisit nyt sitte? kysyi kapteeni vihdoin.
Rudolf pyörähti ympäri ja jäi isän eteen.
— Ennen kaikkia vuokrarahan. Ja sitten pari metsävekseliä, jotka ovat maksettavat muutaman päivän kuluessa, kumpainenkin kolmentuhannen arvoinen, — siis kaikkiaan kaksitoista tuhatta markkaa. Mitäs tuo summa oikeastaan on? Ei mitään, kuin sen vaan omistaisi!
— Eikö sinulla ole siis ollenkaan puhdasta rahaa itselläsi?
— Kyllä, pari sataa markkaa, mutta se on luonnollisesti sama kuin ei mitään.
— Niin, sen ymmärtää se, joka käyttelee ainoastaan suuria summia, muistutti kapteeni, vähän närkästyneellä ja kärsimättömällä äänellä. Viimeisellä kerralla, kuin olit kaupungissa, jatkoi hän, puhuit sinä suuresta voitosta, jonka sinä olit saanut viimeisestä puukaupasta. Joihin on se rikkaus joutunut, kun sinä nyt taas olet rahan puutteessa?
— Kuinka, lempo vieköön, isä saattaa olla noin yksinkertainen? Isähän tietää, että minä olen suurissa kauppatoimissa ja voi kuitenkin kysyä mihin rahat ovat joutuneet! No, olenhan minä luonnollisesti, kuten jo mainitsin, pannut rahat liikkeesen, sitä paitsi maanviljelystyöt, metsän valmistua ja puitten uitto ja oikeuden käynnit ja kaikki muut pahuukset, jotka aina välttämättömästi seuraavat suurenlaisia kauppatoimia, ovat nielleet melkoisia summia.
Rudolf pyörähti koroillaan ja jatkoi astelemistaan.
— Minä ajattelin vaan, ett'ei sinun nyt, kuin maksupäiväsi lähestyi, olisi sopinut tehdä itseäsi tyhjäksi rahasta. Niin paljon ajatusta pitäisi voivan vaatia ymmärtäväiseltä ihmiseltä.