— Minun aikomukseni onkin ostaa maatilan, mutta minä tahdoin ensiksi vuokratilalla koettaa, onko minulla taipumusta maanviljelykseen ja perehtyä toimeen.
Tämä oli isännöitsijästä hyvin viisaasti ajateltu ja puhuttu.
Rudolf osti joukon metsäosuuksia ja käytti kymmenittäin päivämiehiä puitten hakkuusen. Metsäpalstain hinnasta annettiin vekseliä. Keväällä alkoi uitto ja samassa kallis oikeuden käynti uittomiesten laittomasta menettelystä. Puutavara saapui vihdoin pääkaupunkiin ja ladottiin lautatarhoihin. Nyt olivat ne saatavat lastatuiksi laivoihin ja myydyiksi ulkomaille. Tämä kävi kuin tanssi "hyvien ystävien" avulla ja välityksellä, mutta he kiskoivat vaivansa palkinnoksi vähintäin puolen voitosta ja viettelivät tuon nuoren, rikkiviisaan toimintamiehen, jonka kerskailevan herkkäuskoisuuden ja sokean ymmärtämättömyyden he kyllin huomasivat, menettämään toisen puolen rohkeisin kauppayrityksinsä, joista he korjasivat koko voiton, kuin sitä vastoin Rudolf jonkinlaisella hämmästyksellä näki äsken niin täydet kätensä tyhjinä. Mutta he taas kokemuksen vakuuttavalla voimalla selittivät hänelle, että sellaiset onnen vaihtelut ovat aivan välttämättömät vähänkin suurenlaisissa yrityksissä, ja ett'ei tarvitse ollenkaan peljästyä, vaan tulisi ainoastaan yhä rohkeammin käydä eteenpäin. Näitä neuvoja Rudolf totteli liiankin mielellään, ollen niinmuodoin pelkäämätöin oppilas korkeammassa asioimiskoulussa. — Seuraus tästä oli, että nuori maanviljelijä eräänä päivänä keväällä, tosin kyllä pitkän ajan kuluttua vuokranmaksupäivästä, oli isänsä luona ja puhui vakavan ja välinpitämättömän näköisenä laveista toimistaan, ja aivan veljellisellä tuttavuudella, kuten täysi-ikäisen pojan sopii suopean isän kanssa, ilmoitti hän olevansa sattumalta rahapulassa ja kysyi, eikö isä voisi auttaa häntä "pinteestä" tuolla "kirotulla vuokralla." Mitään vaaraa ei voisi ollenkaan tulla kysymykseen. Hänellä oli aivan tilapäinen puute puhtaasta rahasta, joka kyllä pian olisi poistettu, kuin voitto suuresta kauppayrityksestä, joka sattumalta oli niellyt kaiken rahan, lankeisi ulos. Siis, tahtoisiko ukko tehdä hänelle tuon pienen avun, korkoa ja edullista korkoa vastaan, ymmärrettävästi?
— Sinä antaut liian laveisin yrityksiin, rakas Rudolfini! Sen olen minä aina sanonut ja sanon nyt taas, tuumaili Ivarsson-ukko, otsa synkkänä.
— Laveisin yrityksiin! Mitä vielä! Kuinka moni on paljon suuremmissa toimissa ja panevat alttiiksi monin kerroin enemmän kuin minä, ja ovat kuitenkin aivan rauhalliset tulevaisuudestaan.
— Niinpä niin! Ne ovat rikkaat henkilöt. Heillä on varaa kärsiä tappioitakin.
— Rikkaat henkilöt? Niin kyllä! mutta he panevat koko omaisuutensa kaikissa tapauksissa kerrassaan alttiiksi. Juuri heidän suuremmat tulonsa saattavat heidät antaumaan suuriin yrityksiin, jolloin he voisivat yhtä helposti joutua tappioon, kuin minäkin, — jos välttämätöintä olisi.
— Niin, niin! — Mutta minä pysyn siinä, mitä sanoin, että sinä nimittäin teit siinä varomattomasti, alottaessasi metsäkaupat ja kaikki muut kalliit yrityksesi ja parannuksesi talossa samalla kertaa. Kuka kiittää sinua siitä, että olet haudannut useita tuhansia markkoja toisten maahan?
Rudolf käveli edes takasin huoneessa, vilaisten tuon tuostakin halveksivaisesti, mutta samassa sääliväisesti, vanhaan isään, joka ei ymmärtänyt enää nuoruutta.
— Toisten maahan! Kunniahan on hoitaa "toisten maata" ajanmukaisella ja tunnollisella tavalla! Eikö se merkitse mitään isän mielestä? Ja mitä taas tulee minun muihin yrityksiini, niin silloin on paras kerrassaan ruveta talonpojaksi jollekin kurjalle maatilalle jos pelkurimaisesti pakenee jokaista satunnaista vastusta, niitä vähänkin laajalliset kauppatoimet välttämättömästi tuottavat. Joka ei mitään uskalla, se ei mitään voitakaan. Mutta sitä en voi kieltää, että jos välttämätöntä apua ei ole saatavissa tukalina hetkinä, niin voi koko asema auttamattomasti sortua, ja silloin ollaan hukassa.