Äidinrakkaudelle omituisella, vahvalla luottamuksella toivoi hän yhä vielä, huolimatta kaikista vastoinkäymisistä, mitä jo oli kärsitty, poikansa kypsyvän vihdoinkin ymmärtäväiseksi mieheksi, ja toivoi hänelle onnellista tulevaisuutta, ja vaikka hän eläisikin vielä häiritsemättömässä onnessaan vanhassa kodissa, niin ei hän olisi sentään hetkistäkään epäillyt jättää sitä, kuin hän vaan olisi tiennyt jollakin tavalla voivansa edistää lapsensa tulevaa onnea. Muuten ymmärsi hän sangen hyvin, kenenkään sitä sanomattakaan, että kaupungintalo oli myytävä rahan hankkimista varten vuokran maksamiseksi tälläkin kerralla, sillä se suuri voitto ei ollut vielä langennut, jonka Rudolf toivoi saavansa kaupasta, mihin hän oli kuluttanut tulonsa, ja joka edelleenkin yhdessä hänen tuhlaavan elämäntapansa ja hurjien maanviljelys-yritystensä kanssa nielasi kaikki, mitä puukauppa tuotti. Kaikki tämä kävi parissa minuutissa rouva Ivarssonin ajatusten läpi, samalla kuin hän taas tunsi katkeraa tuskaa ajatellessaan, kuinka vähäinen osa kodin varoista oli uhrattu tyttäreen, kuin poika sitä vastoin oli saanut nauttia melkein kaikki, eikä siitä runsaasta kylvöstä kuitenkaan näyttänyt tulevan niin mitään näkyviin. Mutta olihan Rudolf hänen ensin syntynyt rakastettu lapsensa, huolimatta kaikista niistä tuskista, mitä hän oli tuottanut hänelle, ja kentiesi kaikki kääntyisi vielä paremmaksi kuin voitiin aavistaakin, kuiskasi toivo äidinsydämessä.

Rouva Ivarsson suostui siis muuttamaan poikansa luo. Kapteenin ja Rudolfin välillä oli asia jo valmiiksi puhuttu. Alettiin valmistautua matkalle vanhasta kodista. Rudolf sai puolestaan vähäisen lykkäysaikaa vuokran maksussa, koska hänen isänsä oli takuussa siitä, sillä tiedettiin, että ukko Ivarssonilla, vaikka hän jo oli antanut kauniit rahat poikansa puolesta, kuitenkin vielä oli kylläksi jälellä lunastaakseen tämänkin sitoumuksen. Kaupunkitalo ilmoitettiin myytäväksi. Kuin sen asema oli erittäin edullinen ja kun siihen sitä paitsi kuului suuri ja hyvä tontti, sopiva uusille rakennuksille, tuli joukko ostajia ja kapteenin onnistui saada hyvät rahat siitä, niin että hänellä, sitten kuin Rudolfin vuokraraha oli eroitettu, oli muutama tuhat jäljellä, jotka hän pani pankkiin tyttärensä laskuun siinä vakaassa päätöksessä, ett'ei hän liikuttaisi ropoakaan siitä pojan tähden, joka jo oli saanut yllin, kyllin. Kapteenilla, samoin kuin hänen vaimollansakin, oli se iloinen toivo, että nuorukaisen talous ja toimet tulisivat vallan toiselle kannalle kuin vanhemmat muuttaisivat hänen luokseen. Myöskin luulivat näkevänsä vilahduksen pojan uskollisuudesta siinä, kuin Rudolf toivoi heidän kotiutuvan hänen luokseen, mutta se kuitenkin oli erehdys, sillä Rudolfin esitys tuli vaan hänen rahapulastaan ja tarkoituksena sillä oli, että talon myyminen auttaisi häntä siitä.

Toukokuussa muutettiin maatilukselle, jossa Rudolf antoi koko toisen puoliskan päärakennuksesta vanhempiensa asunnoksi, sittenkuin hän tuhlaavaan ja kopeilevaan tapaansa suurilla kulungeilla oli korjauttanut sen ja laitattanut sellaiseen sisustukseen, että se olisi kelvannut vaikka komeimmaksi kaupungin asumukseksi. Se herätti vanhuksissa, varsinkin äidissä, suurta tyytymättömyyttä ja tuotti hänelle itselleen hyväntahtoisia nuhteita, jotka taas sytyttivät hänen vihaansa. Hän sanoi vanhempiaan säädyttömiksi poroporvareiksi, kuin he voivat ruveta moittimaan hänen tarkkaa huolellisuuttaan, valmistaessaan heille hupia ja mukavuutta, ja ensimäinen päivä kuin vanhemmat olivat uudessa kodissa, pilvinen ja sateinen päivä, tuntui kummankin puolisen tyytymättömyyden kautta kahta vertaa synkemmältä sekä vanhemmille että pojalle. Rouva Ivarsson ajatteli surusydämin, yöllä valveilla maatessaan ja kyyneleillä kastellen päänalustaan, että se oli huono merkki vanhempien tulevaiseen oloon pojan huoneessa, kuin ei ensimäinen päivä hänen kattonsa alla kulunut rauhassa, ja hän katui katkerasti paheksumisellaan antaneensa syytä epäsopuun.

Kaksi vuotta kului, mutta vanhuksien toiveet pojan aseman parantumisesta heidän olonsa kautta hänen kotonaan eivät olleet toteutuneet. Rouva Ivarssonin ryhtyminen taloustoimiin, tuotti tosin vähäisiä säästöjä, mutta Rudolfin hurja elämäntapa jatkui edelleen hillitsemättä. Isässä, jonka hänen onnistui täydellisesti soaista kauniilla lauseillaan ja sekavilla puheillaan, oli varma vakuutus, että kaikki päättyisi hyvin. Äiti sitävastoin levottomuudessaan ja murheissaan, piti tätä päätöstä epävarmana, varsinkin sen jälkeen, kuin hän erään kerran Rudolfin luona oli nähnyt hänen suuren kauppaystävänsä, ulkomaalaisen, joka muutama vuosi sitten oli yht'äkkiä asettunut pääkaupunkiin, jossa hän "tuli, näki ja voitti" "tyhmien suomalaisten" terveen järjen, järjesti suuremmoisen kauppatoimiston, houkutteli kauppoihinsa joukon ihmisiä, vieläpä vanhoja rouviakin, jotka halusivat panna pienen omaisuutensa niin hyvälle kannalle kuin mahdollista, arveli ja kuvitteli saavansa mitä loistavimmat tulokset älyllisistä keksinnöistään, osti itselleen kivirakennuksen "päästäkseen asumasta vuokralla," ajeli kahdella kallisarvoisella hevosella, kohteli vierasvaraisella jaloudella taiteilijoita ja taiteilijattaria ja seurusteli kaikkein korkeimmissa piireissä. — Tämä herra laajoilla kauppamatkoillaan oli "pistäynyt katsomaan rakasta ystäväänsä ja hyvää veli-Ivarssonia," koska siihen oli hyvää tilaisuutta. Sittenkuin vieras oli kääriytynyt karhunnahka-turkkiinsa ja kadonnut näkyvistä, jäi hänen nuori isäntänsä iloiseen, ylpeään mielenjännitykseen, jota tämä kuitenkin koki peittää, täydellisen maailmanmiehen välinpitämättömyyden hunnulla, — kapteeni taas oli vilpittömästi ihastuksissaan "tuohon jaloon herraan," joka "sen voi heti nähdä hänestä," — oli "perin pohjin kunnon mies," — mutta rouva Ivarssonin kasvoille jäi vielä entistä synkemmät varjot. Kuin vielä vaikutus tuon erinomaisen vieraan tenhovoimasta oli tuoreena, rohkaisi tuo hyvä nainen itsensä ja varoitti peittelemättömin sanoin poikaansa, tuosta vieraasta herrasta. Kaikuvalla naurun hekoituksella otti Rudolf vastaan tämän varoituksen, taputti äitiä ystävällisesti hartioille ja sanoi hänen hyväntahtoisuutensa ja pojallisen kunnioituksen tähden antavansa hänelle anteeksi hänen naurettavan epäluulonsa moitteetonta kunnon miestä kohtaan, mutta pyysi häntä vast'edes olemaan vaivaamatta itseään sekä muita tarpeettomalla levottomuudella hänestä ja hänen asioistaan.

Näiden kahden viime vuoden vuokraa oli Rudolf yhtä kykenemätöin maksamaan kuin edellistenkin, sillä kaikki hänen tulonsa ja melkoiset lainat lisäksi, jotka hän oli ottanut isän tietämättä, menivät kuten ennenkin hänen hulluihin yrityksiinsä. Kapteeni, ollen perin kunnollinen, mutta erittäin herkkäuskoinen ja epäkäytöllinen mies, uskoi ehdottomasti hänen valeitaan ja kerskailevia luulottelujaan, ja koki kaikin voimin auttaa häntä hänen monissa "satunnaisissa" ahdingoissaan. Myöskin täytyi, huolimatta kapteenin vakaasta päätöksestä olla muka koskematta Gerdan nimessä pankkiin pantuihin rahoihin, kumminkin ottaa ne viimekuluneen vuoden vuokran maksuun. Rouva Ivarssonin vastaväitteet ja tuskallinen tyytymättömyys olivat isän ja pojan mielestä vaan tavallisia "naisten arveluita," ei mitään huomiota ansaitsevia. — Niinmuodoin oli Rudolf tuhlannut vanhempien kaikki varat ja hävittänyt sen vähäisen jäännöksen siitä, jonka piti olla sisaren perintöosa. Tämä ei näyttänyt kuitenkaan millään tavalla huolestuttavan häntä, sillä olihan vanhempien uhraukset vaan lainaa, jonka hän runsaasti korvaisi, niin pian kuin toivottu suuri voitto tuosta isosta kauppayrityksestä lankeisi, joka ei nyt kauaa kestäne. Eikä kauaa viipynytkään, ennenkuin voitto tuli saatavaksi ja sillä tavalla, että tuo suuri ulkomaalainen asioitsijamies eräänä kauniina päivänä, "odottamattomien vastusten" tähden, niiden joukossa ulkomaisten rahakauppiaitten häviö, joitten kanssa hän oli yhteydessä, huonosti onnistunut rautatieyritys, suurenlainen metsäpalo, joka oli hävittänyt useita tuhansia syliä puita, y. m., piti itsensä pakoitettuna tekemään konkurssin, pelasti häviöstä muutamia kallisarvoisia "pirstaleita" entisestä komeudesta, pudisti tomun jaloistaan ja vetäytyi kotiin omaan maahansa, jälelleen jättäen kaikki kauppaystävänsä pitkine nenineen ja tyhjine kukkaroineen seisomaan rannalle.

Nyt olisi rouva Ivarssonilla ollut syytä riemuita tarkkanäköisyydestään, joll'ei tuska, mitä hän tunsi, olisi ehkäissyt jokaista ilontunnetta ja saattanut hänet sydämellisesti toivomaan, että hänellä olisi tuhansin kerroin ollut väärin. — Rudolf ja isä olivat aavistamattoman ukoniskun jälkeen tainnottomina hämmästyksestä, joka kuitenkin pian raukeaksi vihaksi kävi, ja lukemattomat olivat ne valat, joita vannottiin "kirotun keinottelijan" perikadoksi, hän kuin oli viekoitellut rehellisten ihmisten rahat ja sitten mennyt matkoihinsa.

Rudolfin viha ja epätoivo taas näytti koskevan etupäässä häntä itseään ja toivotonta asemaansa, johon hän oivallisen asioimisystävänsä petoksen kautta oli joutunut. Hän ei millään muotoa myöntänyt, että hän oman typeryytensä kautta oli aikaan saanut onnettomuutensa, ja hyvin vähän näytti sekin häntä surettavan, että hän oli perin tyhjentänyt iäkkäät vanhempansa ja tehnyt sisarensa perinnöttömäksi. Tämä mies, jo synnynnäisestä taipuisa itsekkäisyyteen, oli hemmoittelevan kasvatuksen kautta niin piintynyt ja paatunut itsepäisyyteensä, että se hänessä oli tukehuttanut jokaisen tunteen, ei ainoastaan hellemmän uskollisuuden, vaan myöskin jalouden ja vilpittömyyden tunteet, niin, vieläpä terveen järjen päätösky'ynkin. Hän piti sen aivan itseselvänä, että hänen lähimmäisensä uhrasivat kaikki hänen tähtensä, mitä heillä oli, niin, hänestä se ei ollutkaan mitään uhrausta. Se oli hänen mielestään ihan luonnollista, että hän sai käyttää omaistensa rahoja, sen kuin niitä riitti, niinkuin hän tahtoi, aivan mielinmäärin, ja hän olisi pitänyt lähimmäisiään sydämettöminä hirviöinä, jos he olisivat koettaneet vastustaa hänen itseanastamiaan oikeuksia. Ei hän myöskään voinut huomata viettäneensä tuhlaavaa elintapaa. Mitä vielä! Hän arveli päinvastoin, että hän niukkain tuloinsa tähden oli pitänyt puutteenalaista elämää ja saanut kokea monta itsekieltämyksen hetkeä. Nyt piti hän itseänsä surkuteltavana marttyyrina, joka on joutunut jalon uskollisuutensa ja halpamaisen petturin kavaluuden uhriksi.

Kerran vakavasti keskusteltaessa huomautti äiti häntä, että Gerdan perintö oli hukkaantunut juuri hänen kauttansa, ja koetti herättää hänen omaatuntoaan huomaamaan sitä vääryyttä, jonka hän oli tehnyt.

Rudolf kuunteli röyhkeällä kärsimättömyydellä hänen sanojaan ja alkoi puhua:

— Mitäs hätää Gerdalla on? Onhan hänellä oivallinen mies pitämässä huolta hänestä, ja hän voi kuin kala vedessä, kuin minä, köyhä raukka, sitä vastoin saan retostaa vastuksissa ja kurjuudessa. Mutta äiti onkin ollut aina puolueellinen minua kohtaan Gerdan tähden. Mitä se sitte tekee, jos minä kärsinkin, kuin ei vaan tuulenpuuska häntä kohtaa! Minä luulen kyllä, ett'ei olisi välittänyt, vaikka minä olisin ollut päiväpalkkalaisena, kuin vaan Gerda olisi saanut elää kuin ruhtinatar.