Nuot yhtä mielettömät kuin sydämettömätkin sanat herättivät kärsimättömän naisen suuttumusta, ja hän vastasi:

— Mutta kuuleppas, Rudolf! Sinä itse ehkä olisit ollut kunnioitettavampi ja vanhempasi onnellisemmat, jos sinä olisit ollut päiväpalkkalainen, etkä, kuten nyt, tyhjäntoimittaja.

Kirouksia mumisten hampaittensa välistä, jätti Rudolf vihoissaan äitinsä, valjastutti hevosen vaunujensa eteen ja lähti pois, erään ystävänsä luokse, ja siellä viipyi hän yhtäpäätä pari päivää, tointumassa saamastaan iskusta ja kodissa tapahtuneista häiriöistä, ja katui jo sydämensä pohjasta koskaan "ottaneensa noita vanhoja luoksensa; mutta mitäs peijakkaassa sentään muuta oli tehtävänäkään, kuin kerran talo oli myytävä? Kyllähän he tosin olisivat saattaneet elää kaupungissa ukon eläkerahalla, sillä kuinka paljon tarvitsee pari tuommoista vanhaa ihmistä menoihinsa? — Mutta ihmiset olisivat silloin huutaneet jo täyttä kurkkua, että hän oli hävittänyt heidät, ja täytyyhän sentään ajatella vähän kunniaansakin tässä matoisessa maailmassa." Sellaisia jotenkin olivat tuon kiittämättömän pojan "ylösrakentavaiset" ajatukset.

Sen yrityksen mentyä myttyyn, jossa Rudolf oli osallinen, joutui hänen omatkin asiansa mitä sekavimmalle kannalle. Hänen velkojansa, aivan yhtä herkkäuskoiset kuin hän itsekin, olivat näkevinään jotain takeita, niinkauan kuin hän oli kaupoissa tuon mahtavan patruunan kanssa, mutta nyt alkoivat he ahdistaa häntä ja hänen konkurssiin joutumisensa oli vaan hetken kysymys. Silloin sattui aavistamatoin tapaus, joka näytti antavan jotain toivoa parempaan päin.

Eräs rikas, vanha, naimaton mies, kaukaista sukua kapteenille ja molempien lasten kummi, kuoli, ja oli testamentissään jakanut ristilapsilleen viisikymmentä tuhatta markkaa, kuitenkaan ei, kuten kohtuullista olisi ollut, yhtä paljon molemmille, vaan siten, että Rudolf sai kolmekymmentä ja Gerda kaksikymmentä tuhatta. Sehän oli aivan luonnollista, — ja sellainen jako tapahtuu usein tässä ymmärtäväisessä maailmassa, — että naimaton veli, joka oli hävittänyt vanhemmat ja sisaren, sai suuremman summan kuin tämä, joka oli avioliitossa ja kahden lapsen äiti. Rudolfista oli tämä epätasainen jako aivan luonnollinen, niinkuin kaikki muukin vääryys, kuin ne vaan olivat hänen omaksi edukseen.

Kapteeni, hän oli puolisonsa vaikuttavan läksytyksen kautta saanut ensin jonkinlaisen aavistuksen siitä halpamielisestä itsekkäisyydestä, jota miehet, paraimmatkin heistä, usein melkein julmurien tavoin käyttävät naista vastaan; mutta nyt iskun kautta, joka oli kohdannut pojan asioita ja samassa sekä tämän että hänen omaa itserakkauttaan, oli hän herännyt sokeudestaan täyteen kirkkauteen, — ja nyt huomautti hän pojalle, kuinka onni, huolimatta hänen kelvottomuudestaan, oli ollut niin suosiollinen hänelle, että hän suurimman hädän hetkellä sai keinoja mahdollisesti korjatakseen asioittensa rappiotilaa ja kehoitti häntä, sen verran kuin hänen sanansa voivat vaikuttaa, maksamaan velkansa, ja koska nämät, sen mukaan, mitä isä luuli tietävänsä, eivät vielä täysin vastaisi perintösummaa, panemaan loput pankkiin, vähäiseksi hyvitykseksi sisarellensa tekemästä vahingosta. Rudolf kuunteli ehdoitusta jonkinlaisella säälivällä ivanaurulla väliin nykäisten olkapäitään. Hän tiesi kyllä paremmin, hän, kuin tuo yksinkertainen ukko, että hänen velkansa olivat paljoa suuremmat tuota mitätöntä perintösummaa. "Senkin vietävä kummi, vaikka oli niin rikas, ei kuitenkaan sallinut hänelle enempää kuin tuon pilanpäiväisen summan, kolmekymmentä tuhatta markkaa. Olisihan hän saattanut kyllä antaa hänelle kaikki viisikymmentäkin tuhatta ja vähän enemmänkin vielä. Mitä Gerda teki koko perinnöllä? Olihan hän kyllä hyvässä turvassa. Kolmekymmentä tuhatta! Täytyisi olla todellakin sellainen vanhan aikainen pölkky kuin ukkovaarikin, pitääkseen kolmeakymmentä tuhatta markkaa minään rikkautena. Mutta ihan paraaksi, edes jonkin läven täytteeksi, tuli sentään tuokin viheliäinen summa."

Raha tuli todellakin paraasen aikaan hänelle. Tuli tiedoksi, että hän oli saanut perinnön, ja itse piti hän huolta, että sen arvo jäi jotenkin epätiedon vaiheille, sillä hän oli hyvin salakähmäinen siinä suhteessa, mainitsi usein mielellään jonkun vähemmän määrän, kuin todellinen summa olikaan, että voitaisiin aivan hyvin, jos oikea tulisi joskus mainituksi, uskoa sen olevan ainoastaan puolet todellisesta rahamäärästä. Salavihkaa ja vaitiolon välipuheella kuiskasi hän jossakussa tilaisuudessa eräälle tutulleen nelin kerroin suuremman summan, kuin se oikeastaan oli. Nämät pienet, yhtä sukkelat kuin hyödyllisetkin kujeet, oli hänen suuri kauppaystävänsä eräänä ystävyyden hetkenä opettanut hänelle. Tällä tavalla jäi asian todellinen laita epätietoon. Velkojiensa läsnäollessa hän koetti näyttää hyvin luotettavalta ja keskustella mitä kaunopuheliaisimpaan tapaansa, ja ne rauhoittuivatkin ja luottivat hänen hyviin lupauksiinsa järjestää asiansa niin, että kaikki olisivat tyydytetyt. "Olisihan sentään synti, arveltiin, syöstä turmioon kunnon poikaa, joka oli joutunut liukkaan petturin uhriksi, kuten moni vanhempi ja kokeneempikin mies."

Rudolf nauroi partaansa ja maksoi kerran harvinaisuuden vuoksi vuokran omalla rahalla. Mihin loput perintösummaa joutuivat, on vaikea sanoa. Kumminkaan ei sillä maksettu mitään velkaa. Uusi vuosi alkoi ja kului niinkuin kaikki edellisetkin hurjuudessa ja laiskuudessa, kuin vanhemmat sitä vastoin surivat sydämensä pohjasta ja katuivat katkerasti vetelyyttään pojan kasvatuksessa, mutta se oli liian myöhäistä; synkässä, häviönsä partaalla olevassa kodissa, he nyt istuivat. Tämän kuudennen vuokravuoden lopussa teki Rudolf konkurssin.

Hän oli nyt tehnyt sekä itsensä että vanhempansa kerrassaan tyhjäksi rahalta. Kaikilla kolmella heillä ei ollut muuta kuin kapteenin pieni eläkeraha toimeentulon piteiksi. Rudolf oli vähää ennen vararikkoaan käynyt lankonsa luona, joka oli huostaansa ottanut vaimonsa äsken saadun perinnön. Rudolfin matkan tarkoitus oli saada nyt lainata tuo raha taikka kumminkin osa siitä, mutta kapteeni oli varoittanut vävyänsä kirjeessä, minkä hän oli kirjoittanut hänelle omantuntonsa kehoituksesta ja sisällisestä rakkaudestaan jo niin julmasti vääryyttä kärsinyttä tytärtä kohtaan; raskaalla ja pojan tähden häväistyllä sydämellä hän sen teki. Leonard kielsi niinmuodoin Rudolfin pyynnön, mutta sai siitä osakseen monta salaista kirousta rakkaalta langoltaan.

Vararikkonsa jälkeen tuli Rudolf vanhempiensa luokse, jotka olivat vuokranneet vähäisen maatiluksen pitäjässä, muutama penikulma kauempana, ja sanoi heille päättäneensä matkustaa Amerikaan, etsimään onneansa uudessa maailmassa, kuin vanha oli ollut niin hävyttömän nurja hänelle. Hänen päätöksestään ei tietysti tullut mitään, vaan hän katsoi paremmaksi viikko viikolta, kuukausi kuukaudelta viipyä vanhempainsa luona, viettäen aikaansa täydellisessä toimettomuudessa ja maailmaa vihaavassa synkkämielisyydessä. Sitä paitsi piti hän itseänsä syyttömänä marttyyrinä halpamielisten, kelvottomien ihmisten tähden ja surkuteltavien asian laitain vuoksi: alituisesti puheli hän oivallisesta elämästä ja suurista toiveista, jotka häntä muka odottavat vapaassa Amerikassa, missä hän, kaikkien poroporvarien kiusalla täällä kotona, kokoisi miljoonia, se näet tapahtuisi ainoastaan yhdessä kädenkääntämässä, kuin vaan on pää oikealla paikallaan. Siten oli Rudolf, yhäti haaveillen tulevaa suuruuttaan Atlantin toisella puolen, viettänyt enemmän kuin vuoden ajan köyhäin vanhempainsa luona ja muutaman kuukauden sisarensa kodissa, — mutta silloin hänen terveytensä tila alkoi tulla arveluttavaksi. Hänen vanha sairautensa, jota hän niinkuin kaikkea muutakin oli kelvottomasti hoitanut, kiihtyi nyt kivisteleväksi ja vaaralliseksi vaivaksi, joka pani hänet sairasvuoteelle. Huolimatta niukoista varoistaan, täyttivät vanhemmat yhtä tarkkatuntoisesti kuin ennenkin rakkaudenvelvollisuutensa koettamalla hankkia onnettomalle pojalle kaikkea sitä hoitoa, mikä hänelle oli tarpeen. Lääkäri selitti, että sairaan on aivan välttämättömästi oleskeleminen jossain kylpypaikassa suven ajan, ja kapteeni lainasi rahasumman eläkkeensä puolta kiinnikettä vastaan, hankkiakseen pojalle varoja tälle matkalle.