Rudolf lähtikin lääkärin määräämälle kylpypaikalle Ruotsiin ja palasi sieltä näennäisesti vahvistetuilla voimilla, mutta talven tullessa sairastui hän uudestaan, ja nyt valvoi isä ja äiti yöt päivät hänen vuoteensa ääressä, kunnes viimein, useita kuukausia kestäneitten kärsimysten perästä, kuolema hänen itsehankkimistaan tuskista ja turmeltuneesta elämästään pelasti tuon raukan. Pitkällisistä tuskista nöyrtyneenä katui hän katkerasti, nähdessään tunnottomasti kohtelemainsa vanhempain itsensäkieltävän rakkauden, ja sillä mielellä erosikin hän tästä elämästään, ilottomasta, kuten se oli ollut, huolimatta kaikista sen huvituksista; siitä erosi hän astuakseen laupiaan, elävien ja kuolleitten tuomarin eteen, äitinsä palaviin esirukouksiin suljettuna.
Gerda ja hänen kotinsa oli myöskin saanut näinä viimeisinä aikoina kärsiä kovia mullistuksia. Kuten olemme sanoneet, oli hänen puolisonsa vaimonsa tietämättä tehnyt velkaa. Kuin nyt Gerdan perintö joutui hänen käsiinsä, niin hän vanhan lain ja ammoisista ajoista säilyneen miesoikeutensa nojalla, vaimolta ollenkaan kysymättä, otti sen haltuunsa ja käytti sen hyväkseen, maksoi ensin velkansa, ja sittenkuin tämä nuori herrasperhe, miehen jyrkän tahdon mukaan, oli pitänyt loistavat pidot kaikille tuttaville, pani hän loput pankkiin. Eräänä päivänä, juuri siihen: aikaan kuin Rudolf oli matkustanut kylpypaikalle, tuli Leonardin luo eräs vanha kumppani ylioppilas-ajoilta. Hän oli erään ruukin isännöitsijä ja oli saanut tietää että hän, Leonard, "oli saanut periä" ja pyysi "vanhan ystävyyden tähden" hänen takaustaan jotenkin suureen summaan. Jalon Leonardin mieleen ei voinut laisinkaan tulla kieltää tätä pyyntöä entiseltä kumppanilta, jonka hän tiesi olevan kunnon miehen ilman ainoatakaan virhettä. Sehän olisi ollut hyvin halpamaisesti tehty! Ja eihän tässä mitään vaaraa muuten ollutkaan tarjolla. Ystävän pyyntö kaikessa mutkallisuudessaan ja mielitteleväisyydessään oli tuskin lausuttu, kuin Leonard jo ainoassa kynän vedossa oli kirjoittanut nimensä tuon takaus-sitoumuksen alle. Gerda ei tiennyt tästä mitään, eikä hänen miehensäkään huomannut ilmoittaa sitä hänelle, sillä nehän ovat "miesten asioita, eivätkä ne koske naisia." Mutta kuinka olikaan, ruukinisännöitsijä teki muutama kuukausi myöhemmin konkurssin, yhtä komean kuin hänen tuumansakin olivat suuret. Onnettomuus iski kuin hävittävä pommi nuoren sanomalehden-toimittajan rauhalliseen kotiin, hetkinen, ja se oli muuttunut raunioksi. Se summa, josta Leonard muitten takuumiesten kanssa oli sitoutunut vastaamaan, oli monin kerroin suurempi kuin hänen vaimonsa pieni omaisuus. Toiset takuumiehet olivat vähävaraisia asioitsijoita, joitten talo tarvitsi vaan tämän iskun, romahtaakseen sorakasaksi. Leonard joutui mukana häviöön, hänen täytyi antaa tuo vähäinen pää-oma viimeisen ropoon saakka, täytyi nähdä kuinka jokainen esine tästä hupaisesta kodista raastettiin huutokauppa-kamariin ja joutui vasaran alle, ja hänen täytyi näin hävitettyyn kotiin, jossa tuskin löytyi peitettä maattavaksi, leipäpalaa syötäväksi, jättää puolisonsa ja kolme pientä lasta, nuorin ainoastaan muutaman viikon vanha, heidät hän saattoi keppikerjäläisiksi; itse hän seurasi oikeudenpalvelijaa velkavankeuteen.
Mitä Gerda tästä kaikesta sanoi? Alussa hän oli aivan tainnoksissa tästä odottamattomasta iskusta. Mutta sitte leimahti hänen kiivautensa ilmituleen yhteiskunnan, lakeja ja tapoja vastaan, jotka sallivat toisen puolison edes kysymättä toisen ajatusta käyttää omaksi hyväkseen kodin, vaimon, omaisuuden, vaikka kuitenkin ovat puolisot, ja kumpikin järjellinen olento, — hän yltyi vihaan puolisoansa vastaan, joka, huolimatta siitä jaloudesta, mikä hänessä oli niin usein ilmaantunut sekä sanoissa että töissä, kuitenkin oli alentunut menettelemään näitten raakojen lakien ja tapojen mukaan. Hänen vihastuksensa oli niin voimakas, että se uhkasi sammuttaa hänen rakkautensa puolisoon ja panna ylenkatseen sen sijaan. Mutta Leonard oli nöyrä ja vilpitön, hän tunnusti suoraan, että hän oli ollut ajattelematon orja vanhain ennakkoluulojen vallan alla, joitten vääryys ja mielettömyys hänelle nyt onnettomuuden kautta kävi selväksi. Kuin hän omantunnon soimausten ja epätoivon vallassa oli hänen jalkainsa juuressa, viimeistä iltaa kotona viettäessään, sai hän tämän sydämmen liikutetuksi, hänen vihansa tukahutetuksi, ylenkatseen karkoitetuksi ja herätti hänessä osanottavaisuutta ja kunnioitustakin häntä, onnetointa, kohtaan, sillä sitä rohkeasti ja kunniallisesti tunnustettu vika aina vaikuttaakin jaloissa ihmissieluissa. Gerda antoi anteeksi Leonardille, ennenkuin hän läksi ikävälle matkalleen autiosta kodista.
Nyt alkoi Gerdalle, martyyrille, kauhea aika, sellainen aika, jota lukemattomat naiset, huomiota nostamatta ja hätäänsä unohdettuina, ovat kokeneet ja vielä joka päivä kokevat maailmassa. Hän ei asunut enää tuossa vähäisessä komeassa huoneuksessa, joka kymmenen vuoden ajan oli ollut hänen asuntonaan, vaan eräs perheen tuttu antoi tilaa käyttämättömässä maakerroksessa tälle nuorelle rouvalle ja hänen lapsilleen. Hän kuin oli tyhjä kaikista varoista, ei voinut pitää palvelustyttöä, vaan hänen täytyi itse hoitaa askareensa. Muutamat ystävät, jotka ilonpäivinä olivat vierailemassa Gerdan entisessä, hupaisessa kodissa, lähettivät hänelle silloin tällöin ruokavaroja ja raha-apua; nämät lahjat olivat ainoat, mistä hänen oli ensialussa eläminen. Vuodenaika oli kylmä, halot kalliita ja niitäkin niukasti, huone maakerroksessa oli kylmähkö ja niin kostea, että seinät nurkissa olivat jäässä. Näin viheliäisessä asumuksessa, jossa liesikin oli kylmä, talouskaluja vaan joku muutama, nekin lainatut, istui Gerda, lapset ympärillään, imettämässä nuorintaan surun kuihduttamasta rinnastaan, ja ahkeralla käsityöllä ja puhtaaksi kirjoituksella hankki hän välttämättömimmän jokapäiväisen leivän. Tässä hädässä, kokonaan miehensä aikaansaattamassa, ajatteli hän kuitenkin joka päivä ja joka hetki rakkaudella häntä, sillä olihan hän huomannut ja vilpittömästi katunut viallisen käytöksensä ja kärsi varmaan sanomattomia tuskia vankilan muureihin suljettuna, hän, jolla oli niin uljas ja vapaa henki. Usein sai Gerda kirjeen häneltä. Niissä hän kertoi yksinäisyyden hetkinä ikävät mielimurheensa ja kaipauksensa, ja surun raskaan käden alla nousi hellä, jalo tunne hänessä, mikä teki hänet vielä rakkaammaksi kuin koskaan ennen onnettomalle vaimolle. Pitkissä, sydämmellisintä rakkautta uhkuvissa kirjeissä elähytti Gerda taas puolisonsa lannistuvaa rohkeutta ja toivoa, mutta samalla lohduttaakseen häntä, kuvaili hän oman tilansa paljoa paremmaksi, kuin se todella olikaan.
Gerdan onnettomuus oli isku, joka melkein kokonaan mursi iäkkäät ja niin kovasti koetellut vanhemmat. Itsekkin kuin olivat köyhät, eivät he voineet muulla auttaa ja lohduttaa häntä kuin hartailla esirukouksilla ja hellillä kirjeillä, joita he kyynelillään kostuttivat. Puoli vuotta oli kulunut. Sillä ajalla oli Gerdan onnistunut todellakin yhtämittaisella työllä, — parin ystävän avulla, jotka eivät hädänkään hetkenä hyljänneet häntä kuten muut, vaan olivat pysyneet uskollisina. — kohota köyhyyden kuilusta ja hankkia itselleen yksinkertainen mutta hupaisa asunto, nimittäin pieni kamari ja osa kyökkiä. Hänen vanhin poikansa jatkoi taas koulunkäyntiänsä, vaikka hänen siitä oli täytynyt hädän pahimmillaan ollessa luopua. Gerdan syyttömästi kärsimä kova onnettomuus ja se sankarimoinen tapa, millä hän sen kesti, tapa, millä hän koetti jälleen rakentaa hävitettyä kotiansa, olivat herättäneet yleistä sääliä ja aukaisseet monen silmät näkemään, kuinka kurja vaimon tila oli miehensä vallanalaisena holhottina. Mutta hänkin sentään tulee täysivaltaiseksi tavallisesti silloin, kuin mies hallituksellaan on saattanut kodin turmioon. Silloin on myös hänen osansa tuo raskas velvollisuus koota hävitetyn pesän pirstaleet, niistä "heikolla voimillaan" ja "ymmärtämättömyydessään" rakentaa uuden itselleen, lapsilleen ja usein uupuneelle miehellensäkin, joka vielä joskus kopeillen hallitusoikeudestaan tahtoo olla vallanpitäjä perheessä.
Puolisonsa hellät kirjeet olivat elähyttäneet ja voimistuttaneet Leonardia niin paljon, että hän tointui vähitellen epätoivostaan, mikä hänet oli vankeuden ensi aikoina vallannut, ja hän alkoi ajatella jotain tehtävää. Hänellä ei ollut enää ainoatakaan kirjaa. Hänen vuosien kuluessa hankkima, kallisarvoinen kirjastonsa oli mennyt huutokaupassa polkuhintaan. Sama kohtalo oli Gerdankin rakkailla kirjoilla, joista jokainen oli hänen kallis ystävänsä; aina hänen nuoruutensa alusta monina yksinäisinä hetkinä olivat ne olleet hänen jaloimpien ajatustensa vaikuttimena; äärettömäin lohtusanainsa kautta olivat ne herättäneet hänessä eloon monta uutta aatetta, tieteen ja viisauden voimalla kasvattaneet hänen henkensä vapaaksi, voimakkaaksi ja lempeäksi. Nämät uskolliset ystävät säilyttivät niin monta pyhää muistoa lehdissään, joihin hän monta monituista kertaa oli kirjoitellut ajatuksia ja tunteita, kuin runoilijain tahi viisaitten lumoavat sanat olivat niitä hänen sydämessään herättäneet. Gerdan täytyi nähdä ryöstöpalvelijain kiskovan tätä verratonta aarretta kirjakaapista, mätettävän suureen koppaan, peitettävän muutamilla vanhoilla lattiamatoilla ja kuletettavan huutokauppakamariin täyttämään vähäpätöisellä hinnallaan, ehkä parilla kymmenellä markalla, edes tuuman verran sitä ammoittavaa kuilua, minkä hänen puolisonsa oli kaivanut kotinsa alle. Se hetki, jolloin kirjakokoelma ryöstettiin Gerdalta, oli hänelle katkerin koko tällä raskaalla ajalla, melkeinpä katkerampi sitä, kuin hänen puolisonsa vietiin vankeuteen, sillä nehän olivat juuri ne rakkaat, äänettömät ystävät, jotka olivat opettaneet hänet oikein jalomielisesti ja vaatimattomasti rakastamaan miestänsä, samassa kuin ne olivat kasvattaneet hänet vapaaksi, puolisonsa vertaiseksi ihmiseksi, ja yhdistäneet häneen rakkauden eikä orjuuden siteillä. — Hän oli tosin velkojalta pyytänyt saada pitää kirjansa, mutta siihen ei suostuttu, koska tätä kirjakokoelmaa pidettiin talon arvokkaimpana omaisuutena, ja muutenkin arveltiin, että kirjoistahan ei voisi olla mitään erityistä hyötyä naisihmiselle, ja varsinkin perheenäidille, jolla on kyllä muutakin tehtävää. Eihän niissä voi olla mitään säilytettävää arvoa niinkuin jossain koristeessa tahi muussa sellaisessa muistossa. Kuin hän vast'edes saapi parempia tuloja, hankkikoon hän uuden kirjakokoelman, tuumattiin. Niin kyllä, mutta he eivät tienneet, nämät ankarat tuomarit, ett'ei vanhoja kirjoja voi korvata uusilla, yhtä vähän kuin miljoonilla voi ostaa itselleen uutta ystävää, kalliin poismenneen sijaan. Kuin Gerda velkojalta sai kieltävän vastauksen pyyntöönsä saada pitää kirjansa, kääntyi hän erään tuttavansa naisihmisen puoleen, jonka hän piti vilpittömänä ystävänään, pyytäen tätä, koska hän ei ollut kenestäkään riippuva, huutamaan huutokaupassa hänen kirjavarastonsa, niin että hän saisi lunastaa ne jälleen tulevina, parempina päivinä, joita ihminen tukalimmillakin hetkillään aina toivoo saavansa vielä nähdä. Hyvin surkean näköisenä päivitteli ystävä Gerdan tilaa ja omaa kykenemättömyyttänsä auttamaan häntä, vaikka hän muka kaikella muotoa toivoi voivansa tehdä sen. Mutta kuin kirjat varmaan huutokaupassa nousisivat hyvin korkeaan hintaan, ja hänen kaikki rahansa olivat pankissa ja kotona ainoastaan sen verran, kuin oli välttämätöntä hänen jokapäiväisiin menoihinsa, niin ei hän voinut, niin ikävältä kuin se hänestä tuntuikin, täyttää Gerdan pyyntöä. Gerda seurasi vanhaa tosi sananlaskua: "kuin tippuu tynnyristä, ystäviä yltäkyllin, mutta kuin lakkaa tippumasta ystäviä ei yhtäkään," eikä liioin enää sen koommin koetellut ystävien uskollisuutta kovan onnen päivinä, vaan antoi asiain mennä menojaan eikä enää koettanut pelastaa ainoatakaan pirstaletta rakkaan kodin omaisuudesta; hän ei välittänyt enää edes niistä rakkaista kirjoistaan, hän katseli vaan rauhallisesti, kuinka hänen ympäriltään kaikki riistettiin ja raastettiin, ja kuinka hän jäi seisomaan kuin yksinäinen kasvi maahan, joka äsken vielä niin kaunis ja vihannoiva, nyt oli muuttunut mustaksi multaröykkiöksi.
Vaikka miehet hyvin paljon ylistelevät naisen taloudellisia taipumuksia ja väittävät niitten olevan hänen kiitettävimmät hyveensä, mutta kummallisinta kyllä, heidän omaatuntoaan ei useinkaan rasita, vaikka he tuhlaavaisuudellaan ja muilla kevytmielisillä teoillaan ovat kodin autioksi tehneet, kodin, jonka hellä naisen käsi vuosien kuluessa huolella ja hiljaisella ahkeruudella on järjestänyt ja valmistanut hupaisuuden temppeliksi.
Leonardilla ei ollut, kuten sanottu, ainoatakaan kirjaa aikansa kuluksi vankeudessa, mutta hän hankitutti toimitusmiehellä puhtaaksikirjoitusta ja käännöstyötä ja näitten tulolla osti hän paperia ja muita kirjoitustarpeita ja alkoi tehdä erästä historiallista kertomusta, joka jo kauan oli ollut hänen mielessään. Pimeähkössä vankikammiossa istui hän pienen raudoitetun ikkunan ääressä hämärinä talvipäivinä ja huonon kynttilän valossa pitkinä pimeinä iltoina ahkerasti kirjoittamassa mielikuvituksensa tuotteita. Pian oli hänen työnsä valmis, mutta kehen kääntyä saadakseen sille kustantajan? Olikohan mahdollista, että ennen tai oikeammin äskettäin niin suosittu kirjailija olisi kokonaan unohdettu lukuisassa ystävä piirissä, joka häntä oli ympäröinnyt, vaikka hän vankeudessaan ei ollut kuullut heistä sanaakaan. Ainakaan ei kukaan hänen ystävistään ollut yrittänyt vapauttaa häntä vankeudesta, eikä se ollut ihmeteltäväkään, koska niillä henkilöillä, joita hän tunsi, ei ollut varoja, jos kohta tahtoakin siihen. Jos hän vaan kirjoittaisi jollekin ystävälleen ja lähettäisi käsikirjoituksensa, niin voisi hän saada kustantajan — ja tulot kirjasta saisi Gerda ja lapset. Hän ei ajatellut itseänsä. Hän saa kyllä istua vankilan muurein sisällä kärsimässä rangaistusta vaimolleen ja lapsillen tekemästä vääryydestään. Mutta ennenkuin Leonard ennätti lähettää käsikirjoitustaan, sattui hänelle se odottamaton onni, että eräs entinen lukukumppani, nykyään yliopiston-opettaja, ollessaan matkalla siinä kaupungissa, jossa Leonard oli vankina, etsi hänet linnasta, vangitusta tämä sattuma näytti olevan taivaan sallimus, sillä nyt hän oli löytänyt oikean miehen, joka ottaisi hänen käsikirjoituksensa huostaansa; ja sen tämä suurimmalla mielihalulla tekikin. Muutaman viikon kuluttua sai Leonard vakuutetun kirjeen ja siinä paljoa suuremman palkkion kuin hän oli toivonutkaan ja päälle päätteeksi erittäin kiittelevän kirjoituksen kustantajalta, joka pyysi useampiakin teoksia samaa oivaa laatua. Nyt oli hän niin iloinen, että hän kutsui onnettomuuskumppaninsa, erään kauppiaan ja ravintolanpitäjän, ja myös päällysmiehen pitoihin linnaan. Pidettiin iloinen aika, lauleltiin, lausuttiin, soitettiin viulua ja juotiin puoli yöhön. Leonard tunsi olevansa miltei onnellinen keskellä onnettomuuttaan. Hän tiesi, että kumminkin nykyisissä oloissa melkoinen summa oli matkalla hänen vaimolleen. Hän kuvaili, kuinka hämmästyneeksi, kuinka iloiseksi hän tulee, saadessaan tämän odottamattoman lahjan, kuinka ystävällisesti hän ajattelee häntä, joka sen lähetti ja kertoo että "isä on lähettänyt paljon rahaa." Leonard tunsi olevansa oikein ylpeä. Hänhän se kumminkin on, joka vankeuden kurjuudessakin ollessaan pitää huolta perheestään, niinkuin isän velvollisuus onkin. Hän ryhtyi uudestaan työhön ja kirjoitti innokkaasti yöt päivät. Ehkä olikin hän luotu kirjailijaksi. Ja kuka ties hänen oli juuri kiittäminen vankeuttaan siitä, että hänen kynänsä tuli käytetyksi. Olihan mahdollista, ett'ei hänen koskaan muuten olisi tullut koetettua sitä. Kaikki, mitä tapahtuu, on hyväksi. Niin lohdutteli itseään tuo hyväsydäminen, mutta kevytmielinen mies ja rakensi ilmalinnojaan toisen toistaan komeamman, ensimmäisen pienen menestyksensä perusteella. Vihdoin alkoi hän epäillä, että ne tapaukset, jotka näennäisesti olivat olleet niin suuri onnettomuus hänelle ja hänen perheelleen, oikeastaan olisivat onni, ja että se myrskyvihuri, joka oli hävittänyt hänen kotinsa, ja singahuttanut hänen läheisensä kurjuuden ja surun aavikoille, että se vaan olisi ollut se tuuli, joka saattaisi hänen älynsä ja maineensa hehkuvan kipenen leimuamaan kirkkaassa, liekissä. Aivan niin, siten hän asian oikea laita olikin! Leonard oli oikeen onnellinen, oikein kohtalolle kiitollinen. Taas tuo vanha miesten itsekkäisyys. Mielipahansa niistä kärsimyksistä, jotka hän oli vaimolleen ja lapsilleen valmistanut, sai hän kokonaan haihtumaan, kuvailemalla että nämät kärsimykset olivat aiheena hänen omalle menestykselleen, ja jos jonkun kerran hänen suuriin unelmiinsa pujahtikin se hämmästyttävä ajatus, että hänen omaisensa sentään olivat nähneet paljon vaivaa hänen tähtensä ja että hänen kunniakas tulevaisuutensa oli ostettu kylläkin kalliilla hinnalla, hääti hän nämät harmittavat soimaukset sillä, että hänen kunniansa varmaan levittäisi loisteensa myös hänen puolisoonsa ja lapsiin ja nämät tulisivat niinmuodoin kyllin palkituksi siitä, mitä he ovat kärsineet hänen tähtensä, vieläpä kenties rikkaammiksi sekä henkisessä että aineellisessa suhteessa, kuin jos ei mitään häiriötä olisi tapahtunut heidän elämässään. Sillä tavalla on itsekkäisyys aina valmis lohduttamaan ja lepoon tuudittamaan rauhatonta omaatuntoa. Ei koskaan juolahtanut Leonardin päähän, että hän olisi onnellisissakin oloissa voinut käyttää lahjojansa, hädän tarvitsematta häntä siihen pakoittaa, koska hänellä oli ollut niin monta päivää ja hetkeä joutilaana, mutta jotka hän sen sijaan oli tavallisesti käyttänyt mitättömiin jaarituksiin ystäväseuroissa. Ja missä ystävät nyt olivat? Leonardin kirja, joka ilmestyi painosta keväällä, onnistui herättämään pääkaupungissa mitä suurinta mieltymystä tekijään. Hankittiin lähempiä tietoja hänestä itsestä ja hänen laidastaan; ja hänen onneton tilansa tuli yleisen säälin esineeksi. Yksi pääkaupungin sanomalehti halusi saada tuon nerokkaan kirjailijan toimitukseensa, ja alettiin miettiä keinoja hänen vapauttamisekseen vankeudesta, sillä olihan sopimatonta, että annettiin sellaisen ky'yn liu'eta pahantekijäin joukossa vankina ja ainoastaan sentähden, että hän oli ollut avulias ja luottavainen. Muutamat varakkaat henkilöt sanomalehti-yhtiöstä suostuivat tarjoamaan lainaksi hänelle vapaaksipääsemiseen tarvittavan rahan, ja hänelle esitettiin kirjeellisesti tämä aikomus, johon vanki luonnollisesti suostui ilolla. Hän kiirehti ilmoittamaan siitä kirjeessä, joka oli täynnä mitä toivehikkaampia tulevaisuuden suunnitelmia, puolisolleen, joka luonnollisesti hänkin ilolla tervehti tätä paremman ajan koittoa. Rahat maksettiin. Leonard astui vankilasta ja kiiruhti perheensä luo. Hämmästyneenä katsahti hän ympärilleen vaimonsa pienessä, hupaisessa kodissa. Kuinka hän on saavuttanut tämän kohtalaisen toimeentulon ja vielä niin lyhyessä ajassa, sillä eihän ollut kulunut vielä vuottakaan siitä, kuin Leonard lähti kotoa. Kuka oli auttanut häntä? Ei kukaan! Hän oli ainoastaan ahkerasti tehnyt työtä. Mahdotonta! Leonard, niinkuin kaikki muutkin miehet, oli pitänyt naista aivan avuttomana, jollei häntä tue joku heidän voimakkaammasta su'usta. Usein kuitenkin tuo sama voimakkaampi sukupuoli ei epäile itsekkäisyydessään heittää omiin voimiinsa tätä avutonta olentoa eikä myöskään käyttää hyödykseen hänen heikkoja voimiaan. Tällä hetkellä tunsi Leonard sydämessään pistävän esiin epäluulon, josta jo paljas aavistus saattoi hänet vimmaan. Ja hän rohkeni todellakin asettua tuomariksi marttyyrin eteen lausuen hänelle epäluulonsa, oikeutetun kehoituksensa tekemään selvää tavasta, millä hänen oli onnistunut kohota kurjuudesta, sillä hän piti aivan selvänä, ett'ei se vähäinen summa, minkä hän oli vankeudesta lähettänyt, voinut tehdä tätä ihmettä, varsinkin kuin vaimo ensi näkemisen iloisassa, sanatulvassa oli kertonut hänelle, että vanhin poika jatkoi taas koulunkäyntiänsä ja että hän oli muuttanut uuteen kotiin jo ennen, kuin mainittu summa tulikaan. Gerda, joka selvästi oivalsi tämän solvaisevan luulevaisuuden ja jonka puhdas sielu siitä kovasti haavoittui, laski, sanaakaan vastaukseksi lausumatta, Leonardin eteen muistiinpano-kirjan, johon hän oli heidän eronsa aikana merkinnyt joka pennin, kuin hän oli ansainnut ja pannut menemään. Häpeästä punastuneena silmäili Leonard näitä lehtiä, jotka kuiviin numeroihinsa kätkivät kertomuksen sankarimaisen naisen kovasta taistelusta oman ja omaistensa kohtalaisesta toimeentulosta, ja kuin Leonard oli pannut kirjan kiini, ojensi hän sen jälleen hänelle niin nöyrästi anteeksipyytävän näköisenä, että Gerda sydämessään antoi anteeksi hänen solvauksensa, kummaltakaan puolelta sanaakaan enää lausumatta tästä aineesta. Hänen rakkautensapa se juuri olikin, mikä oli yllyttänyt Leonardia epäluuloon. Se, joka rakastaa, on luulevainen, ja luulevaisuus on tunnoton, sen ymmärsi Gerda aivan hyvin.
Leonard kiiruhti pääkaupunkiin tervehtimään suosijoitaan ja lähemmin sopimaan uudesta toimipaikastaan ja valmistamaan perheensä tuloa. Häntä vastaanottivat mitä sydämellisimmällä tavalla hänen tulevat esimiehensä, ja tarjosivat hänelle erittäin edulliset ehdot suuren sanomalehtensä toimituksessa, ja ehdottivat, että hänen asiansa järjestettäisiin siten, että joku vähäinen osa hänen palkastaan joka kuukausi jätettäisiin velan maksuksi. Leonard oli sangen tyytyväinen ehdotukseen ja hän arveli saavansa vielä jatkaa hyvällä menestyksellä alkanutta kirjallisuuttansa, koska sanomalehti-työstä jäi hyvin paljon aikaa jälelle. Hän vuokrasi soman asunnon ja lähti hakemaan perhettänsä, joka kuukausi hänen vankilan portista ulosastuttuaan otti uuden kodin haltuunsa.
Pääkaupungissa menestyi Leonard oivallisesti. Hänen toiveensa selkenivät yhä enemmän joka päivä. Kärsimänsä onnettomuus tuotti vielä erityistä mieltymystä tähän iloiseen, kauniisen ja soreaan kirjailijaan, hän kuin luottamalla petolliseen ystävään oli joutunut köyhyyteen ja vankeuteen. Marttyrinkirkkaus ympäröi häntä yleisön silmissä. Puhuttiin myöskin, että hänen vaimonsa oli ollut hyvin itsensä uhraava ja ponteva onnettomuudessa. Ainoastaan muutamat pääkaupungin sivistyneet muistivat hänet neito-ajoilta, jolloin hänen sanoivat olleen erittäin vakavan ja tietohaluisen, vaikka vähän "omituisen" tytön. Neljännestä osastakaan Gerdan kärsimisiä ja ponnistuksia ei kuitenkaan ollut kellään aavistusta, mutta vaikka ne olisi tunnettukin, niin olisi varmaan kuitenkin sanottu, kuten nytkin: "mitä ei voisi kestää ja kärsiä sellaisen miehen tähden?" ja jos Gerda olisi toisin menetellyt, niin olisi häntä sanottu huonoksi vaimoksi.