Niin kului vuosi. Sillä ajalla olivat hupaisuuden lisäksi Gerdan vanhemmatkin olleet hänen kotonaan, he näet olivat kutsutut sinne jouluksi ja viipyivät useita viikkoja tyttärensä luona, jolloin vanha, kovaa kokenut äiti näytti uudestaan virkoavan eloon, hellitellessään lastensa lapsia. Mutta kapteeni istuskeli vaan nyreissään katselemassa herttaista perheseuraa, ja sydämen koetuksista ja vakaista ajatuksista tarkemmaksi tulleella huomioky'yllään luki hän tyttären kalpeista, eloisista kasvoista, mitä surupäiväin sanomattomat urotyöt tiesivät kertoa. Ja hän ajatteli, että tytärhän, vääryyttä kärsinyt lapsi, sentäänkin teki hänelle ilon, hän yksinään, sen täytyi hänen huokauksella tunnustaa, muistaessaan poikaa.

Leonardilta oli taas tullut kirja, joka sai vielä suurempaa suosiota kuin ensimäinen, ja ylipäänsä pidettiin häntä lahjakkaimpana ja aatteellisempana sanomalehtimiehenä. Nuoret vasta-alkajat kirjallisuuden alalla saivat hänestä ennakkoluuloista vapaan ja hyväntahtoisen neuvonantajan, kaikki ihmiset puhuivat hänen viehättävästä olennostaan ja hänen luonteensa oivallisuudesta. Sitten kuin hän myytyänsä viimeisen teoksensa hyvästä hinnasta Ruotsiin oli suoriunut velastaan, poistuivat hänen taloudelliset vaurionsa yhä loitommalle, niin että jäi ainoastaan kimalteleva jälkihohde hänen uhraavasta ystävyydestään ja syyttömästä kärsimisestään; jopa puhuttiin, ja siinä oli perääkin, että hän alkoi lukea filosofian tohtorin arvoa. Hänen komeat tuulentupansa olivat siis toteutuneet, vaikka tavallisesti niin ei käy.

Gerda oli onnellinen. Hän oli haaksirikon kauhuista myrskyn ja kuohujen läpi taistellen pelastunut tyynen rannan lujalle kalliolle. Nyt ei pitäisi minkään myrskytuulen enää voiman kumota hänen rauhallista majaansa. Leonard oli eloisa, uuttera ja herttainen. Rohkeita, ihania aatteita syntyi hänen sielussaan, ja vaikka hänellä nyt uudessa asemassaan suosittuna sanomalehtimiehenä ja mieleisimpänä kirjailijana oli laaja ystäväpiiri ja vaikka hän usein vieteltiin kotoa pois ja välistä vietti kokonaisia päiviä poissa kumppanien ja ystävien seurassa, niin tuntui Gerdasta kuitenkin niinkuin hän ei olisi ollut niin yksin nyt kuin ennen, heidän avioliittonsa ensi aikoina, vaikka hän seurusteli yhtä vähän kuin silloin muitten ihmisten kanssa, mutta niinä hetkinä, jotka hänen puolisonsa vietti kotonaan, seurusteli hän ja keskusteli vaimonsa kanssa, vieläpä, kuin opettajansa, johon hän monessa tapauksessa loi silmänsä ja jonka päätelmiä ja ajatuksia hän iloisella luottamuksella kuunteli. Kärsimyksen päivät olivat Leonardille ilmaisseet hänen vaimonsa oikean arvon, joka oli ollut häneltä salattuna heidän avioliittonsa ensimäisinä suruttomina päivinä. Gerda oli onnellinen ja ne hetket, jotka jäivät hänen perhe- ja kotitoimistaan, pyhitti hän kuten ennenkin, henkisten kykyjensä kehittämiseen. Hänen vanhat kirjansa tosin olivat hävinneet ja joutuneet sinne tänne, mutta uusia saatiin pian sijaan. Vaikk'eivät ne sisältäneetkin samoja muistoja nuoruuden ajoilta kuin hänen vanhansa niin ei se voinut häntä kauan kumminkaan enää surettaa, sillä hän oli sen luontoisia, jotka eivät huoli niin paljon syrjäseikoista, kuinka tärkeitä ne olleekin, kuin he vaan saavuttavat toivotun tarkoitusperänsä. Mitäpä hän siis suotta sureksisi kirjainsa katoamista, koska hänellä on vapaa tilaisuus toisista, uusista, ammentaa sielunsa ravintoa samalla nautinnolla, kuin mitä vanhat olivat hänelle suoneet. Gerda oli onnellinen. Hänen elämänsä oli jälleen täydellisesti sopusointuinen, ja koko hänen olentonsa sai entisen suloutensa.

Joku vuosi oli siitä kulunut, kuin Leonard muutti pääkaupunkiin. Tällä ajalla oli Gerdalla palvelustyttö, joka kaukaa maaseudulta oli tullut pääkaupunkiin onneansa etsimään. Hän oli seitsentoista vuotias ja ihmeen kaunis, ihana metsäkukkanen, kohonnut erämaan puhtaassa yksinäisyydessä. Tämä tyttö, hänen harvinainen ihanuutensa ja runollinen luonteensa, hän kuin alinomaa hyräillen kaukaisen kotiseutunsa kansanlauluja sekä toimitti iloisesti ja ahkerasti askareensa, saavutti kokonaan hienotunteisen, sivistyneen emäntänsä mieltymyksen. Gerda vietti monta iltaa, kuin Leonard oli poissa, keskustelussa tyttösen kanssa, joka tavallisesti silloin teki jotain helpollaista käsityötä; itse hän istui jakkaralla tytön vieressä, sepitteli helpollaisen säestyksen hänen omituisiin lauluihinsa ja salli hänen, tahtoen jollakin tavalla palkita hänen hyvin toimitetun päivätyönsä, laulaa laulujansa hänen säestyksensä mukaan ja hänestä oli hauskaa keskustelulla ja sopivain kirjain lukemisella kehittää tyttösen lahjakasta, mutta vielä taitamattomuudessa uinailevaa henkeä, ja tyttönen näyttikin päivä päivältä yhä enemmän mieltyvän emäntäänsä.

Kuin nuori Katarina oli palvellut lähes puoli vuotta Gerdalla, huomasi tämä kummallisen muutoksen tytön olennossa. Sen sijaan kuin hän ennen oli ollut ihan vilpittömästi sydämellinen emäntäänsä kohtaan, näytti hän nyt yhä enemmän ja enemmän nurpealta ja arkamaiselta. Hän toimitti askareensa ahkerasti ja huolellisesti kuten ennenkin, mutta ei hän näyttänyt pitävän väliä Gerdan suosiollisesta katseesta ja hänen hyväksyvistä sanoistaan. Iltasin, oltaessa Gerdan huoneessa tavalliseen keskusteluaikaan, ei tytöllä näyttänyt olevan enää mitään halua kyselemiseen enempää kuin vastauksiinkaan, hän istui vaan mykkänä, innokkaasti tehden työtänsä, ainoastaan silloin tällöin vetäen syvän huokauksen, ja kuin Gerda kehoitti häntä laulamaan, epäsi hän aina. Kaikista näistä merkeistä tuli Gerda siihen johtopäätökseen, että tyttö oli tutustunut johonkuhun, joka oli vanginnut hänen sydämensä, ja hän päätti emäntävelvollisuutensa ja ihmisystävyyden oikeudella ryhtyä asiaan ja pitää silmällä tyttöä, ett'ei hän, kuten monta tuhatta hänen kaltaistaan, joutuisi halpamaisen rakkaudenliiton uhriksi. Hienotunteisuudessaan Gerda käytti kuitenkin suurinta hellyyttä tässä arassa asiassa. Hän päätti ainoastaan salavihkaa ja tarkasti pitää silmällä tyttösen luonnetta ja käytöstä ja vielä hellemmällä kohtelulla kuin tähän asti herättää hänen sydämessään luottamusta emäntäänsä. Tämä ei kuitenkaan onnistunut. Katarina vaipui vaan päivä päivältä yhä syvemmälle haaveelliseen synkkämielisyyteensä, ja Gerda oli kovin levoton tytön tähden, jonka hän vaistomaisesti aavisti olevan onnettomalla polulla, sillä kunniallinen rakkaus käy edes avoimin otsin, ilman pelkoa ja arkuutta. Hänen levottomuutensa lisääntyi vielä enemmän, huomatessansa Katarinalla olevan esineitä, joita hän omalla palkallaan ei olisi voinut hankkia eikä myöskään hänen vertaisensa sulhanen hänelle lahjoittaa, niinkuin kallisarvoisia, jalokivillä koristettuja kultaneuloja. Hän näki hänen myöskin usein syövän hedelmiä, makeisia, viinimarjoja ja kaikellaisia makeisia, ja oli vakuutettu ett'ei tyttö niitä itse ostanut, vaan saanut ne joltakulta lahjaksi. Tuollaisia turhanaikaisia korukaluja näkee joskus sivistyneitten miesten käyttävän jonkinlaisena syöttinä, joilla koettavat houkutella nuoren, kokemattoman nais-raukan suosion puoleensa, he käyttävät niitä jonkinlaisena kurjana matosena, joka pannaan koukkuun, sillä saatavaksi tuo herkkukala, joka ahmaistaan ja sitten heitetään ruodot tunkiolle. Kuin vielä muutamia kuukausia oli kulunut, huomasi Gerda katkerimmaksi mielikarvaudekseen tyttösen olevan vallan surkeassa tilassa. Silloin piti hän välttämättömänä velvollisuutenaan ryhtyä asiaan ja syytti itseään, kuin hän ei aikaisemmin ollut pakoittanut Katariinan luottamaan paremmin häneen, kuin ehkä vielä olisi ollut aika pelastaa häntä, — otti hänet kahdenkesken huoneesen ja kysyi häneltä vakaasti hänen laitaansa ja kuka oli hänen viettelijänsä. Tyttö oli vastaukseksi vaan ääneti, mutta kuumat kyynelet vuotivat hänen poskilleen.

Gerda puhui kauan aikaa hänen kanssaan ja koetti aivan hyväntahtoisilla sanoilla, jaloimmalla ihmisrakkaudella, saada häntä puhumaan suoraan, lupasi hänelle lempeintä tuomiota, hellintä osanottoa, neuvoa ja apua. Turhaan! Mutta kuin hän laski kätensä tytön hartioille ja tarkasteli kirkkaalla, terävällä katseellaan häntä silmiin, silloin vaipui tuo raukka, aivan kuin tämän jalon, petetyn naisen käsi olisi painanut hänet maahan, alas hänen jalkoihinsa, kostutti niitä kyynelillään ja kuiskahti sen kauhistavan tunnustuksen, että Gerdan puoliso, hänen isäntänsä, oli viettelijä. Tämä isku oli Gerdalle odottamaton. Tyrmeänä, puoleksi tunnotonna, vaipui hän maahan palvelustyttönsä viereen. Mitä oli kaikki kärsimys, kaikki kurjuus, kuin hän tätä ennen oli saanut Leonardin tähden kokea, tähän kuoliniskuun verrattuna! Hän olisi ilolla elänyt hänen kanssaan katalassa maan luolassa ja jakanut hänen kanssaan pettupalasen, vieläpä kerjäläissauva kädessä kuljeskellut hänen rinnallaan, niinkauan kuin hän vaan oli vakuutettu hänen siveellisestä puhtaudestaan, hänen uskollisuudestaan siihen pyhään rakkauden valaan, jonka tämä oli vannonut hänelle. Tämähän vakuutus oli se sovittava side hänen ja hänen puolisonsa välillä, joka uhalla oli kestänyt kaiken masennuksen, kaiket kärsimykset. Ja nyt se oli katkennut! Nyt oli mies katalassa halpamielisyydessään rikkonut uskollisuutensa ja kuin arvottoman rievun polkenut jalkainsa alle avioliiton pyhyyden. Hän oli ruvennut kaksinaimiseen, hyväksynyt sen raakalaiskatsantokannan ja ne tavat, jotka vallitsevat kaukaisissa maissa, jotka ovat kahlehditut häpeällisen orjuuden kahleilla, sillä kaksinaimiselta näytti auttamattomasti Gerdan puhtaasta sielusta puolison rikos. Juuri nyt, kuin onni taas hymyili heille niin lupaavasti, kuin hän oli riemuinnut miehensä menestyksestä ja niin luottavaisesti toivonut onnellista, kaunista tulevaisuutta, juuri nyt oli hän niin julmasti, niin kavalasti hävittänyt hänen toiveitten pyhyyden ja, — synkkä epäluulo nousi hänen sieluunsa, — kenties jo kauan tätä ennen rikkonut uskollisuutensa, vaikka sattumalta oli hänen onnistunut salata petoksensa häneltä; tämä oli hyvin luultavaa, varsin todenmukaista (ja myös totta). Tällainen suuri tukahuttava tuska, joka tavallisesti saattaa ihmissieluun hurjan, kylmän mielen, hallitsi Gerdan sydäntä. Hän nousi ylös, puristi ääneti tytön kättä niin kovasti, että tämä oli vähällä kirkaista ja sanoi ainoastaan nämät sanat:

— Kiitän vilpittömyydestäsi! Minä en hyljää sinua, käski häntä viittauksella poistumaan ja jäi yksinään huoneesen.

Hetkinen sen jälkeen tuli Leonard kotiin, iloisena, lempeänä ja viehättävänä, kuin ainakin.

— Gerda! sanoi hän jo sisään astuessaan, nähtyään oven raosta valonhohteen makuukammiosta. — Gerda! Minä kerron sinulle jotain ilahuttavaa. Minua on tahdottu ottamaan osaa erääsen suuren historialliseen teokseen, jota nuoret kirjailijamme aikovat toimittaa. Minun voitto-osuuteni ei ole mikään pieni oleva. Työ on taattu. — Mitä sanot sinä asiasta, carissima mia?

Leonard käytti italialaisia lempinimiä, kuin hän oli oikein hyvällä tuulella.