Mielihyvissään ja iloissaan uusista, suurista toiveistaan, astui hän, huoletonna ja uljaana puolisonsa luokse, mutta jäi hämmästyksestä seisomaan, nähdessään hänet astuvan vastaansa kuolonkalpeana kuin marmorikuva, muutama kymmenen vuotta vanhentuneena, aivan kuin kaikki elämä olisi sammunut hänestä.
— Mikä sinua vaivaa? aikoi hän lausua, mutta sanat jäivät hänen kielelleen, ja hän katsella tuijotti vaan, sanaakaan saamatta, niin kummallisesti muuttunutta puolisoansa. Hänestä tuntui, kuin hän olisi katsellut hänen kalpeaa haamuansa, eikä itse rakasta Gerdaansa, joka tavallisesti lempeä hymy huulilla vastaanotti hänet tervetulleeksi kotiin. Aavistus tuon kolkon muutoksen syystä nousi hänen sydämeensä, ja kylmä väristys kävi hänen jäsenissään. Äänetönnä seisoivat Gerda ja hän hetken aikaa toisensa edessä. Jokainen elonmerkki oli kadonnut Leonardin kasvoista. Silmänsä tuijottivat kauhistuksella vaimoon. Hän tunsi, seisoessaan siinä, että hirvittävä, auttamaton mullistus hänen elämässään oli uhkaamassa.
— Mitä sinä ai'ot, Gerda? alkoi hän viimein soinnuttomalla äänellä.
Gerda vaikeni. Jokainen hänen jäsenensä oli jähmettynyt, hänen kielensä tuskasta lamautunut, kuin hän näki edessään miehen, jota hän oli niin suuresti rakastanut, jonka uskollisuuteen ja kuntoon hänessä oli ollut niin järkähtämätön luottamus, sen miehen, jonka omana puolisona hän oli ollut yli kahdentoista vuoden ajan, omain lastensa isän, kuin hän nyt näki hänet edessään katalana pettäjänä, hävyttömänä teeskentelijänä, joka niin tunnottomasti voi turmella nuoren naisen hengenrauhan ja ihmisarvon. Hurja taistelu raivosi tällä hetkellä Gerdan sielussa, taistelu kiihkeän rakkauden ja omantunnon, harhaantumattoman siveyden tunteen välillä, joka kirosi ja halveksi avioliitonrikkojaa ja kielsi vaimon enää kauemmin pitämästä häntä puolisonaan. Taistelu oli suoritettu, peräyttämätön tuomio langetettu. Jalompi tunne oli voittanut alhaisemman.
— Ei meillä ole enää mitään yhteyttä, kuului Gerdan kumea, mutta vakava ääni. Minä en ole enää sinun puolisosi, minä jätän sinun huoneesi.
Heti, kuin Leonard kuuli Gerdan äänen, murtui myöskin se lumous, mikä oli hänen kielensä pitänyt kahleissaan.
— Gerda! kävi hän sanoiksi. Oletko mieletön, kuin puhut jättäväsi minut? Ethän sinä tiedä, mitä sanot. Gerda, rakas ystävä! puhukaamme järjellisesti keskenämme.
Hän lähestyi askeleen ja ojensi innokkaasti rukoilevalla liikkeellä kätensä häneen.
— Puhukaamme järjellisesti! kertoi hän. Kuule minua, Gerda!
Hänen vaimonsa ei liikahtanut paikasta, ei liikahuttanut jäsentäkän. Hänen kirkas katseensa oli vaan jäykkänä ja terävänä tuossa rikollisessa miehessä.