— Ja te, jäättekö te isän tykö, vai tuletteko minun kanssani?
— Minä olen sinun tykönäsi, äiti! kuiskasi Hildur.
— Minä tahdon olla äidin kanssa, sanoi kolmevuotias Naimi.
Arpa oli langetettu. Lapset olivat tehneet vaalinsa.
Vielä tänä yönä kirjoitti Gerda vanhemmilleen, ilmoittaen heille tapauksen, joka oli kohdannut häntä, ja päätöksensä, mihin hän oli ryhtynyt, ja seuraavana päivänä alotti hän valmistaa lähtöä kodista. Kalpea ja harvasanainen hän oli, mutta rauhallinen ja lempeä. Aikasin tämän päivän aamulla kutsui hän Katarinan luoksensa. Kalpeana ja arkana seisoi onneton tyttö hänen edessään, odottaen vakavalta emännältänsä ankaraa käskyä korjaamaan itsensä siitä perheestä, jonka hän oli häväissyt suurella synnillään.
— Katarina! sanoi Gerda. Minä matkustan nyt pois enkä enää palaa tänne. Sinä saat seurata minua ja pysyä luonani. Minä olen suojeleva sinua ja sinun lastasi, aivan kuin se olisi omani.
Tyttö jäi katselemaan, hämmästyksissään Gerdaa eikä luullut oikein ymmärtäneensä hänen sanojaan. Hänen hyvä emäntänsä, jonka hän oli niin julmasti pettänyt ja jonka onni, sen käsitti hän nyt, oli juuri hänen kevytmielisyytensä kautta hävitetty, hän ei hyljännyt rikoksellista naista, uskotonta palvelijaa, vaan hän lausui hänelle lempeitä sanoja ja ilmoitti hänelle sen ihmeellisen sanoman, että hän tahtoi pitää hänet luonansa ja suoda hänelle turvaansa. Katarina ei voinut sanaakaan vastaukseksi saada. Hän tuijotti vaan Gerdaan, niinkuin hän olisi katsellut lohduttavaa taivaan ilmiötä.
— Niin, se on kuten sanoin, jatkoi tämä. Etkö sinä tahdo seurata minua?
Tyttö syöksyi ääneensä itkien hänen jalkoihinsa. Gerda nosti hänet ylös, pyyhkäsi lempeästi hyväillen hänen kaunista otsaansa ja sanoi:
— Lapsi raukka! Rauhoitu nyt ja laita kapineesi kuntoon. Me lähdemme pian. Sitten, kun olemme tulleet uuteen kotiimme, saamme rauhassa keskustella tulevaisuudestamme, ja silloin saat vilpittömästi uskoa minulle kaikki, mikä sydäntäsi rasittaa.