Kenellekään tutulle päätöstänsä ilmaisematta vietti Gerda kotonaan ne päivät, jotka olivat välttämättömät matkavalmistuksiin. Leonard näytti hyvin alakuloiselta, mutta osoitti kuitenkin miehuullista levollisuutta, eikä enää sanallakaan koettanut häiritä hänen aikomustaan.
Puolisot kohtasivat toisensa aterian aikoina ja viettivätkin jonkun hetken silloin keskenään neuvottelemassa, miten järjestäisivät sekä oman että lastensa tilan. Mitään vihollisuutta ei ollut heidän välillään. He olivat kumpainenkin paljastaneet toisilleen sydämensä salaisuudet juurta myöten, ja voivat nyt niin muodoin katsoa rehellisin katsein toistansa silmiin.
Ennenkuin Gerda ennätti jättää kotinsa, tuli kirje hänen vanhemmiltaan. Isän kirje osoitti tuskaa ja hämmästystä ja sisälsi varovaisia vihjauksia, että Gerda ehkä oli ollut liian ankara puolisoansa kohtaan, ja eiköhän olisi paremmin sen anteeksi antavan lempeyden mukaista, jota miehellä on oikeus odottaa jalolta naiselta ja enemmän onnea tuottavampaa unhoittaa hänen vikansa ja pysyä hänen luonaan. Mutta äiti, joka aina paremmin kuin isä oli ymmärtänyt tyttärensä hengen ja mielialan, kirjoitti hänelle kirjeen, joka tosin oli täynnä tuskaa, paljon sydämellisempää kuin isän, tuskaa, jossa piili salavihkaista nuhdetta, — mutta siinä näkyi kuitenkin joka rivillä hänen harras suostumuksensa tyttärensä päätökseen. Äidin sydän oli kaikessa alakuloisuudessaanko täynnä ylpeilevää iloa lapsensa jalosta, siveellisestä voimasta.
Viisi päivää siitä, kuin Gerdan ja hänen miehensä väli oli murtunut, seurasi Leonard, itkevä poikansa mukana, poismenevää puolisoa rautatien asemalle. Gerda ja hän puristivat toisensa kättä, vaihtoivat jäähyväis-suutelon, Leonard syleili tyttäriään, äiti sulki pienokaisen sydämelleen; juna vei hänet pois ja jälelle jäänyt puoliso palasi surun murtamana, itkevää poikaansa taluttaen, autioon kotiin. Ja poiskiitävässä vaunussa vaipui Gerda lastensa viereen, ihan masennuksissa, mutta tieto siitä, että hän oli pelastanut luontonsa pyhyyden perikadosta ja ankarasti tuomitsemalla puolisonsa rikoksen, valmistanut hänelle mahdollisuuden siveelliseen uudestasyntymiseen, se tieto antoi hänelle voimaa, kestää niitä tuskia kuin ero hänelle tuotti.
Vähän sen jälkeen kuin perhe oli asettunut pääkaupunkiin, oli Gerda vakuuttanut henkensä, pitääkseen siten huolta jälkeenjäävistä omaisistaan, jos kuolema sattuisi kohtaamaan häntä. Vuotuisia suorituksiansa ei hän jättänyt miehensä kassan nojaan, vaan hankki niihin varat omalla työllään. Sittenkin, kuin perheen raha-asiat olivat joutuneet paremmalle kannalle, ja vaikka lasten hoito ja talonaskareitten huoli sekä rakkaat, milloinkaan unhottamattomat opinnot, kylläkin tarkasti veivät hänen aikansa, niin hankki hän kuitenkin yhä edelleen vähäisen tulon omaan taskuunsa, sillä hänen itsenäinen mielensä ei tahtonut yksinomaan olla miehensä kassan turvissa, eikä tehdä selvää hänelle vähäpätöisimmästäkin menosta. Suuren osan pikkutulojaan käytti hän vanhempiensa avuksi heidän ahtaassa tilassaan, vaikka nämät ensi alussa lujasti sitä vastustivat, mutta kuitenkaan eivät voineet he kauemmin kieltää tuota rakkaan lapsen hellää itsepintaisuutta. Nyt kuin Gerda jätti kodin ja suorastaan hylkäsi Leonardin tarjoaman avun, hänen ja lasten toimeentuloksi, olisi hänen tilansa ollut sangen avuton, jollei hänen olisi onnistunut hengenvakuutustaan panttaamalla saada lainaa erään perheystävän välityksellä, jolle hän antoi selkoa niin paljon asemastaan ja aikomuksestaan kuin välttämätöntä oli tarkoituksen saavuttamiseksi. Holhonalainen kuten vaimo on, täytyi hänen, koska hän laillisesti oli miehensä puoliso, asian päättämiseksi hankkia hänen suostumuksensa, jonka tämä antoikin, vaikka vastentahtoisesti.
Gerda lähti Ruotsiin ja asettui Upsalaan asumaan, jossa hän hankki itselleen sievän kodin; siinä Katarinakin, hänen onnensa turmelija, sai rauhallisen turvapaikan ja jalon hoidon, sekä henkisessä että ruumiillisessa suhteessa. Nyt täytti Gerda rakkaan nuoruuden toiveensa, rupesi oppilaaksi yliopistoon, ja innokkaana tieteilijänä etsi ja löysikin hän terveellisen virvoituksen raastetulle sydämelleen. Vaikka hänet jo oli jättänyt varsinainen nuoruuden ikä ja kukoistus, niin tyydytti hän nuoruuden innolla janoaan tietojen lähteestä; hän herätti opettajissaan ja muussakin ympäristössään suurinta mieltymystä, varsinkin kuin hänen kalpeista kasvoistaan ja kirkkaista, surkumielisistä silmistään voitiin lukea hänen surullisen kohtalonsa vaiheet. Kuluneen elämänsä vaiheita ei Gerda ilmaissut kenellekään uuden kotiseutunsa asukkaalle, mutta ihmiset saivat kuitenkin huhujen kautta naapurimaasta epävakaisia tietoja hänen kohtalostaan ja, kuten tavallista, ihmisten uteliaisuutta ärsytti vielä enemmän Gerdan äänettömyys, niin että oltiin valmiit kuulemaan ja uskomaan mitä kummallisimpia juttuja hänestä. Tämä huoletti kuitenkin hyvin vähän Gerdaa, jos hänellä siitä edes oli aavistustakaan, hän kävi vaan tyyntä rataansa eteenpäin. Kaksi lukukautta luettuansa suoritti hän hyvillä arvosanoilla kasvatusopin kandidatitutkinnon ja sai erittäin edullisen opettajapaikan Ruotsin pääkaupungin etevimmässä tyttökoulussa. Hän muutti niinmuodoin Tukholmaan, ja oli mielestänsä niin onnellisessa asemassa, että hän kirjoitti vanhemmilleen voivansa tarjota heille turvatun toimeentulon, heidän vanhoiksi päivikseen, joka heille olisikin ollut hyvään tarpeesen, vaikka he kieltäytyivät aluksi ottamasta vastaan hänen tarjoustaan; mutta Gerdan itsepintaisuus ja hänen vakuutuksensa, että he läsnäolollaan tekisivät hänen elämänsä paljoa hupaisemmaksi, voittivat viimein vanhuksien vastustuksen. He myivät vähäisen talous-kalustonsa, ja suunnittivat matkansa tuonne ystävälliselle rannalle, johon vanhuuden koti tyttären katon alla viittasi elämän vaivoista väsyneitä vanhuksia tulemaan. Se aika oli vihdoinkin koittanut, jolloin vääryyttä kärsinyt tytär, jonka hänen isänsä sokeassa luottamuksessaan kevytmieliseen poikaan, oli perinnöttömäksi tehnyt, voi vanhemmilleen tarjota turvapaikan omin voiminsa rakentaman katon alla. Nämät ajatukset täyttivät vanhuksien sydämen matkalla uuteen kotiin, ja syvää, sielun sisintä kaivelevaa nöyryytyksen tunnetta sai isä-vanhus kokea, tuntiessaan hartaiksi tervetuliaisiksi sulkeutuvansa hänen syliinsä.
Äkkinäinen, aivan aavistamaton, mullistus Gerdan kodissa ja hänen poismatkustuksensa herättivät, kuten on ymmärrettäväkin, suurta hämmästystä hänen entisessä kotiseudussaan. Se oli pitkän pituiset ajat ainoana keskusteluaineena, ja siitä kuului arveluja selityksiä, toinen toistaan kummallisempia, niinkuin sellaisissa tapauksissa on tavallista. Nämät puolisot, jotka monta vuotta olivat olleet yhdessä ja kaikkien mielestä olivat olleet jalon avioparin mallikuva, he nyt erosivat äkkiä, oikeinpa hätäilemällä, kenenkään koskaan kuulematta sanaakaan, ei edes pienintä vihjaustakaan oikeasta syystä sellaiseen eroon. Tuo hieno, korkeasti sivistynyt, nuhteeton vaimo hylkäsi äkkiä kotinsa ja puolisonsa, sen puolison, jolle hän tämän tuottamina onnettomuuden päivinä itsensäkieltäväisellä miehuudella oli pysynyt uskollisena, hylkäsi hänet juuri nyt, kuin heidän oli onnistunut jälleen saada kotinsa kuntoon, ja heidän aineellinen tilansa tuli päivä päivältä yhä turvallisemmaksi ja toivehikkaammaksi. Mikähän salaisuus oli tähän kummalliseen tapaukseen kätketty? Yleinen sääli tuli tuon ilmeisesti sortuneen, hyljätyn puolison osaksi, jonka suljetuilta huulilta ei koskaan sanaakaan päässyt arvoituksen selitykseksi; hän vetäytyi vaan lukuisain ystäväinsä ja tuttaviensa seurasta, kieltäytyi antamasta apuansa siihen historialliseen teokseen, jota hän mainitsi tuona kovaonnisena iltana, sulkeutui poikineen yksinäiseen kotiinsa, ja jonkun ajan kuluttua näkyi vaan rappioinen varjokuva äskettäin niin eloisasta miehestä. Ihmisten innostus meni tässä salaperäisessä asiassa niin pitkälle, että koetettiin tutkia sitä pikkupojalta, joka oli isän ainoana seurana, mutta poika, joka ei aavistanutkaan syytä äidin poismenoon, mutta hyvin ymmärsi, että suuren, surullisen syyn siihen täytyi olla, ei voinut, taikka ei tahtonut antaa uteleville mitään selkoa. Hän naurahti vaan surkumielin ja vastasi, että hänen oli hyvin ikävä äiteä, mutta hän kyllä vielä saisi tavata hänet. Sellaista tapausta ei luonnollisesti voitu jättää rauhaan, ennenkuin oli niinpaljon kuin mahdollista sitä tutkisteltu ja arvaeltu. Sellaista makupalaa ei ole joka päivä pureskeltavana. Muutamat olivat varmuudella tietävinään, että Ivarssonin herrasväki ei ollutkaan niin onnellinen, kuin luultiin, sillä mies oli ollut oikea tyranni vaimolleen. Kukahan olisi voinut ajatella mitään sellaista hänen iloisesta, sydämellisestä olennostaan! Mutta niin kuitenkin oli. Toiset huhut kuiskasivat Leonardin aviollisesta uskottomuudesta ja panivat kauniin palvelustytön jonkinlaiseen yhteyteen hänen rikoksensa kanssa. Mutta Gerdahan oli ottanut tytön mukaansa. Tätä hän ei luonnollisesti olisi tehnyt, jos tämä olisi ollut syyllinen. Sehän oli selvää! Tämä huhu siis näytti heti perättömyytensä ja sammui jo alkuunsa. Kerran saatiin kuulla, mutta kovalla vaitiolon ehdolla, sekin surullinen salaisuus, että rouva Ivarsson, "joka aina lie ollut vähän kummallinen," äkkiä olisi tullut mielenvikaan ja että hänen matkansa tarkoituksena on saada oleskella jonkun aikaa jossakussa Ruotsin hulluinhoito-laitoksessa. Sentähden oli kaikki käynyt niin hiljaisuudessa, sentähden ei hän käynyt missään hyvästijättämässä ja sentähden lähetettiin palvelustyttökin hoitamaan häntä matkalla. Mutta lapset? Miksi ne olivat mukana? Vai ehkä sairaan päähän oli pistänyt tahtoa pitää ne luonansa, ja hänen annettiin seurata tahtoansa, ett'ei enempää hänen mieltänsä häirittäisi. Maisteri Ivarsson raukka, niin kyllä! Sitä herttaista miestä! Oliko ihme, jos hän näyttikin sortuneelta ja vetäytyi yksinäisyyteen surussaan? Mutta myöskin tiettiin kertoa, että Gerda tervejärkisenä oli valmistellut matkatarpeitaan ja vieläpä ottanut lainan hengenvakuutustaan vastaan. Kaikkea tätä ei hän olisi voinut tehdä, jos hänen järkensä olisi ollut suunniltaan. Ei, sehän on ymmärrettävä! Niinmuodoin tuon mielenvika-jutun täytyy olla erehdys. Mutta entäs laina? Siinä uusi arvoitus uteliaille. Hän otti lainan hengenvakuutustaan vastaan! Hänen miehensä ei ollut varustanut häntä matkarahoilla, vaan hänen täytyi hankkia itse omat varat. Siinä oli jotain erinomaista. Vaimon täytyi olla syyllinen, ja hänen oli täytynyt antaa aihetta eripuraisuuteen. Muuten olisi Leonardin täytynyt kustantaa hänen matkansa ja maksaa hänen ja lapsien elatuksen. Niin oli itse selvää, että Gerda oli syyllinen. Niin pitkälle oli tultu asian varmuudesta. Mutta nyt oli aprikoittava, minkälainen hänen vikansa oli. Oltiin yhtä mieltä siinä, että tämä esikuvaksi kelpaava nainen oli ollut uskoton vaimo. Juuri niin, sitenhän olikin! Ja muisteltiin tuota pikaa koko joukko seikkoja, jotka ennen, kuin ei ollut mitään syytä epäluuloon, olivat olleet huomaamattomissa, mutta nyt paljastuivat sitä kirkkaammassa valossa ja osoittivat selvästi, että oikeassa oli sittenkin heidän arvelunsa. Muistettiinpa, kuinka Gerda siinä ja siinä tilaisuudessa oli hymyillyt omituisella tavalla sille tai sille herralle, kuinka hänen miehensä jossakin tilaisuudessa oli näyttänyt hänestä vastenmieliseltä, kuinka hänet eräänä iltana oli kohdattu kahden vieraan mieshenkilön kanssa, ja kuinka hän oli punastunut mainittaessa, jotakin nimeä, josta oli väitelty j. n. e. j. n. e. äärettömyyksiin. Olipa sentään kummallinen supatus seurapiireissä alemmasta ylhäisempään saakka! Niin turmeltunut oli silloin maailma! Kukahan olisi sentään voinut luulla mitään sellaista tästä hienosti sivistyneestä, päältä niin siveellisestä, sanoissaan niin totisesta naisesta, joka aina lausui mitä puhtaimpia mielipiteitä! Ei! Ei pidä luottamustaan panna kehenkään. Ja kaikki ne sitte, jotka olivat seurustelleet tuon karkurin kanssa, ja pitäneet häntä ystävänään, miten suureen kauhistukseen he joutuivat! Ajatteles, jos heidän siveellisyytensä olisi kärsinyt vahinkoa tästä seurustelemisesta — ja heidän nuoret tyttärensä sitten! Ajatteles, että hän oli "semmoinen ihminen," eikä siitä ollut aavistustakaan! Huu, miten harmillista! Minkälainen häväistys! Ja se miesparka sitten! Se oivallinen mies-raukka! Miten surkuteltava hän oli! Ja kuinka jalomielisesti kärsi hän kovan onnensa! Ei sanallakaan tahtonut ilmoittaa tämän kelvottomuutta! Hyvin kummallista oli kumminkin, että Leonard oli jättänyt hänelle kaksi lastansa. Ja vielä juuri ne pienet tytöt! Minkälaisen kasvatuksen, minkälaisen siveellisyyden voi äiti heille hankkia? Vieläpä jotkut mainita sujahuttivat: "kukapa tietänee syyn, miksi Leonard vähemmän oli mieltynyt nuorempiin lapsiin? Hän piti kumminkin vaan pojan." Kuin huhu mainitsi, että Gerda oli lukemassa Upsalan yliopistossa, silloin nuot ankaran siveelliset juoruseurat vasta oikein rupesivatkin. "Hänellä oli aivan nuoresta tytöstä saakka ollut kummallisuutensa, ja taivas tiesi, mitä hänestä olisi tullut, jos ei hänellä olisi ollut kunnioitettavia vanhempia, jotka olivat häntä silmällä pitäneet? Johan hänessä silloin oli tuo oppikiihko, ja hän olisi tahtonut matkustaa Upsalaan, mutta isä pani vastaan, ja niin siitä ei tullut mitään. Ja nyt, vaikka hän on ollut naimisissa niin monta vuotta ja vielä sellaisen erinomaisen miehen kanssa, ja vaikka hänellä jo on suuria lapsia, — vanhin poikakin on jo kaksitoista vuotias, — lähtee hän tuota päätä miehensä, lapsiensa ja kaikkien luota ja rupee kuin mielipuoli lukemaan Upsalassa, vanha ihminen nuorten poikain seassa! Harjoittamaan tieteitä! Niin juuri, niin! Tieteet ovat vaati tekosyy. Asian oikea laita on se, että hän on kevytmielinen ihminen, ollen muka siveellinen hyvinkin perinpohjin, mutta oikeastaan hän ei viihtynyt kodissaan eikä saanut mitään mieltymystä pyhistä velvollisuuksistaan puolisona ja äitinä, vaan ikävöi vapaasen elämään, tuonne kauas nuorten miesten seuraan yliopistoon! Siinä oikein näkee, kuinka tuon mainion naiskysymyksen laita on ja näkee, ett'ei niillä, jotka sitä suosivat, ole mitään oikeata siveellisyyttä. Jos hänellä todellakin olisi ollut oikea harras mieltymys tieteisin, niin olisihan hän saanut täällä kotona professorien edessä oppia niitä. Ei hänen olisi tarvinnut karata miehensä ja lastensa luota sentähden, mutta hänelläpä onkin vaan muut innostukset, sehän on selvää ja ymmärrettävää. Ja sitä mies raukkaa! Miten hän on surkuteltava! Ja hänen, kuin piti olleen niin sydämellisesti kiintynyt häneen ja pitäneen häntä niin suuressa arvossa! Ja hän kantaa onnettomuutensa kuin mies! Nainen, sellainen kuin hän, sellainen julkea teeskentelijä, hän on oikein häpeä sukupuolelleen. Eihän enää voi luottaa ainoaankaan vaimoon, näyttäköön hän kuinka kunnialliselta tahansa, sillä kukas olisi uskonut mitään semmoista tästä? Mutta mitäs kaikkea ei saisi nähdä ja kokea! Ajat huononevat huononemistaan."
Melkein siihen tapaan loruiltiin. Mokomia päätelmiä lausuttiin häpeämättömällä varmuudella asiasta, joka kuitenkin jokaiselta ilman eroitusta oli oikeastaan kätketty aivan tietämättömiin ja vielä sitten ilman vähintäkään todistusta häjyjen johtopäätöksiensä totuudesta. Niin käy aina maailmassa. Niin tunnollinen ja hellä on aina ankarasti siveellinen yhteiskunta tuomitessaan seikkoja, joita se ei tunne ja henkilöitä, joita se ei ymmärrä.
Oudoksuttiin kovasti, kuin ei Leonard kuuluttanut sanomalehdissä karannutta vaimoansa ja tutkittiin innolla virallista lehteä kuitenkin löytämättä ikävöityä ilmoitusta. Uusi jalomielisyyden ilmaus petetyssä miehessä! Hän oli liian kunniallinen julkisesti ilmoittaakseen vaimonsa häväistystä ja kokonaan repiäkseen siteen heidän välillään.
Siten kului vuosi. Leonard, tosin eläen hyvin erillään maailmasta, oli kuitenkin kunniottettavalla miehuudella luonut päältänsä surun masentavat kahleet ja etsinyt lohdutusta väsymättömässä työssä. Hän oli loistavilla arvolauseilla ottanut filosofian tohtorin arvon, ja hän vihittiin siihen samaan kevään vihkiäisissä, vuosi Gerdan lähdöstä, ja harvinaisesta onnen sattumuksesta, juuri samana päivänä, kuin hän Upsalassa suoritti opettaja-kandidatitutkintonsa; tästä omituisesta tapahtumasta sai Leonard hämmästyksellä ja liikutuksella tiedon ruotsalaisten sanomalehtien ilmoituksista, samoin kuin Gerdakin samoilla tunteilla suomalaisista lehdistä huomasi ilmoituksen heidän yhteisestä juhlapäivästään. Kuin lukemiset tohtorin arvoa varten olivat päättyneet, alkoi Leonard kirjoittaa suuremmoista kirjallista teosta, johon hän jo kauan oli valmistaunut ja koonnut aineksia. Väsymättömällä ahkeruudella toimitti hän työn loppuun ja hän sai siitä sekä kunniaa että tuloja. Synkeä vakavuus oli vetäytynyt ennen niin hilpeän miehen kasvoihin ja olentoon. Hänen sielunsa oli sen kostoniskun kautta, joka oli hänen vaimonsa järkähtämättömässä tuomiossa kohdannut häntä, herännyt ihan valveille puoleksi tietämättömän itsekkäisyytensä tyytyväisestä uinailustaan, ja sen huikaisevassa valossa näki hän selvästi tämän itsekkäisyyden kaikissa väärissä, kaunistelluissa perusaatteissaan, sen oikeassa valossa ja arvossa. Hän huomasi minkälaisessa harhaluulossa hän ja useammat hänen sukupuolestaan olivat eläneet. Hän tunsi sielunsa sisimmässä, että hänen puolisonsa oli oikeassa, ja hänen mielensä oli todellakin siksi rehellinen, ett'ei hän koettanut tukahuttaa tätä tunnetta. Hän sen sijaan vaipui totisiin mietteisin elämän tärkeimmistä kysymyksistä ja lujasti päätti hän kestää uljaasti tulikokeen sielunsa jalostamiseksi. Gerdan kanssa ei hän ollut kirjevaihdossa, koska tämä ei ollut kehoittanut häntä siihen ja hän, heikompi puolue, oli liian ylpeä rukoillakseen suostumusta siihen. Mutta hänen poikansa kirjoitti usein äidille ja sai häneltä pitkiä, palavan rakkaita vastauksia. Tämä lapsen ja äidin kirjevaihto oli ainoa yhdistys puolisoitten välillä.