Niistä häjyistä solvaisevista puheista, joita hänen vaimostaan oli kulkemassa, jopa heidän niinsanottujen ystäväinkin kesken, ei Leonardilla ollut mitään aavistusta, sillä ei yksikään parjaaja ollut rohjennut hiiskahtaa hivaustakaan tuolle surunalaiselle miehelle tästä asiasta; hän vaan uskoi päinvastoin varjon koko salaperäisestä tapauksesta lankeavan yksin hänen ylitsensä, mutta hän päätti sen, ansaittuna rangaistukselta, nöyryydellä kantaa. Mutta erään kerran, se oli toisena vuotena Gerdan poislähdöstä, kertoi hänelle hänen rakkain ja luotettavin ystävänsä, nuori lääkäri, mitä halventavia huhuja ja luuloja yleisöllä oli hänen puolisostaan, ja mainitsi erittäin kaksi henkilöä hänen enin kunnioittamista ystävistään, jotka useassa tilaisuudessa hävyttömällä tavalla oli puhuneet hänen vaimostaan. Leonard joutui hämmästyksiin ja mielenmurheesen. Hänen puhdas, jalo puolisonsa, joka oli pannut oman onnensa, oman äidinsydämensä siveellisen vakuutuksensa uhriksi, hän oli mitä häpeällisimpäin epäluulojen esineenä ja parjausten pilkkana, ja hän, oikea syyllinen, rikoksellinen, häntä surkuteltiin ja sääliteltiin, häntä jokainen kunnioitti!

Joku aika sen jälkeen oli hän kutsuttu erääsen suurenmoiseen juhlaseuraan, jossa oli herroja ja naisia kaupungin arvokkaimmista perheistä. Tässä tilaisuudessa olivat molemmat "ystävät," jotka Gerdan kunniaa olivat solvaisseet, myöskin saapuvilla. Illallisella, kuin imartelevilla sanoilla onniteltiin Leonardia eräästä kirjoituksesta, jonka hän oli julkaissut sanomalehdessä ja joka oli herättänyt suurta huomiota, ja kuin hänelle esiteltiin hänen maljansa, nousi kunnioitettu mies seisomaan. Kalpeana silmäili hän ympärillään olevaa seuraa vakaalla katseellaan, totisempana ja surullisempana kuin tavallisesti, ja sanoi:

— Kunnioitettavat naiset ja herrat! Minun täytyy pyytää teiltä anteeksi, että minä käytän tätä tilaisuutta, kuin minä olen tässä lukuisassa, hienosti sivistyneessä seurassa, jossa on myöskin saapuvilla moni, joka on tehnyt minulle kunniaa, sanomalla olevansa minun ja vaimoni ystävä, tätä tilaisuutta, antaakseni selitystä, jota oma kunniani ja rakkauteni ja kunnioitukseni puolisooni eivät kauemmin salli minun salata. — Tietoihini on tullut, että on koetettu antaa kaikenlaisia vaimoni kunniaa solvaisevia selityksiä hänen lähdöstään tältä seudulta.

Hämmästystä ja jännitettyä uteliaisuutta osoittava liikenne kävi läpi koko lukuisan seuran.

— Syy, jatkoi Leonard soinnuttomalla, mutta jykevällä äänellä, syy hänen lähtöönsä tästä kaupungista, onnellisen yhteiselämämme rikkumiseen, on minun, minun yksinään. Puolisoni on puhdas ja moitteeton kuin äsken satanut lumi. Minä olen syyllinen. Minä olen rikkonut uskollisuuteni, pettänyt vaimoni ja häväissyt avioliittomme häpeällisen kevytmielisyyden teolla. Vaimoni jalo vakuutus ei sallinut hänen enää puolisona elää rinnallani. Rangaistukseni on kova, mutta oikea. Minä taivun kunnioituksella hänen tuomioonsa, ja sydämessäni asuu hän pyhänä suojelusenkelinä, jota ei mitkään pahat vimmaukset lähetä uskaltane.

Hiljaisuus vallitsi kokoontuneissa. Joka sydän oli tullut vastustamattomasti liikutetuksi, kuin tuo oman syyllisyytensä kautta niin kovasti koeteltu mies, voittaen oman ylpeytensä, pestäkseen vaimonsa syyttömästi loukatun kunnian, astui esiin kokouksessa, jossa hän melkein oli kunniavieras, ja paljasti salatun rikollisuutensa. Jokainen tunsi Leonardin antaessa tätä selitystä, että joka sana siitä oli totta. Sen luki hänen silmistään, ja oli ymmärrettävä, ett'ei kukaan mies näin julkisella tavalla, näin avoimin katsein, olisi ottanut päällensä vaimonsa rikollisuutta, vaikk'ei tämä koskaan olisi ollut hänelle niin rakas, hänen maineensa pelastaminen hänelle koskaan niin kallis. Uskottiin ehdottomasti ne sanat, mitä lausuttiin. Ei yksikään epäillyt tällä hetkellä Gerdan viattomuutta.

Leonard kumarsi seuralle, ja kuin illallinen oli loppunut ja malja esitelty kunniavieraalle vähää ennen pöydästä noustua, otti hän hattunsa poistuakseen. Isäntä lähestyi häntä ja pusersi ääneti hänen kättään. Muut läsnäolevat seurasivat esimerkkiä, ja1 Leonard huomasi olevansa heti liikutetun joukon keskellä, joka kunnioituksen ja säälin katseilla ääneti puristi hänen käsiään. Hän vastasi sanaakaan lausumatta käden puristuksiin, tervehti seuraa syvällä kumarruksella ja katosi.

Hämmästynyt, liikutettu mieliala kesti vielä kokoontuneissa. Kuiskailtiin siellä täällä. Tämä oli siis tosi, asian oikea laita! Tämä kelpo mies oli siis syyllinen, hän oli tehnyt aviorikoksen! Mutta miten jalomielisesti hän nyt tunnusti vikansa! Eikö hänessä sittenkin ollut jalo itsetuntoisuus! Hiljainen ihmetyksen kuiskina rupesi kuulumaan äänettömästä joukosta. Harvinaista oli, että mies puhdistettuaan vaimonsa kunnian ja tunnustettuaan vikansa, oli kokoontuneiden ja melkein koko yleisönkin mielestä vielä viehättävämpi ja enemmän arvossa pidetty henkilö kuin koskaan ennen, mutta Gerda sitä vastoin yhtä moitteellinen, kuin ennenkin. Nähtiin ainoastaan Leonardin kärsivä muoto, hänen hyljätty tilansa, kuultiin ainoastaan hänen ylevää tunnustustaan, mutta ei ollut silmää näkemään sitä korkeaa siveellisyyttä, jonka käskystä hänen vaimonsa oli uhrannut oman sydämensä, onnellisen asemansa yhteiskunnassa. Häntä sanottiin sydämettömäksi, itsekkääksi ihmiseksi, leppymättömäksi olennoksi, turhanpäiväiseksi luulijaksi. Hänen käytöstään mainittiin halpamaiseksi ja epänaisekkaaksi, sillä hänenhän täysi-ikäisenä naisena olisi pitänyt ymmärtämän, että miehet, jaloimmatkin, voivat syttyä himoihin, joilla ei ole mitään yhteyttä heidän sydämensä kanssa, ja että ymmärtäväisen ja rakastavan vaimon velvollisuus on lempeällä anteeksiantavaisuudella menetellä sellaisissa hairahduksissa. Sellaisella menettelytavalla saa yhä hellemmän ja hartaamman luottamuksen mieheltänsä, mutta ei suinkaan törkeässä leppymättömyydessään, kiroomalla ja hylkäämällä häntä. Tällä tavalla ei kenenkään oikeamielisen vaimon tule menetellä. Kaukana siitä! Ja ajatteles! Tämä niin kovasti kohdeltu mies, hän astuu kumminkin tunnustamaan vikansa suuren seuran edessä, suojellakseen sydämettömän vaimonsa kunniaa. Kuinka rakkaan hänen sentään täytyy olla hänelle, ja eikö hän sentäänkin ole hyvin jalo! Mutta vaimo ei luonnollisesti ole häntä koskaan ymmärtänyt. Jos hän, vaimo, olisi ollut rikollinen, niin, olisi miehen luonnollisesti sopinut hyljätä hänet, sillä onhan miehellä oikeus vaatia naiselta mitä moitteettominta elämää. Mutta miestä ja sitte niin eriomaista miestä, tuomita häntä niin halpamielisesti! — Leonard niin muodoin pysyi jalona, sääliteltävänä, kuin sitä vastoin Gerdaa, joskin hänen kunniansa oli pelastettu, moitittiin rikolliseksi puolisoksi. Maailma on auttamatoin.

Emme suinkaan tahdo väittää, ett'ei Leonardin ylevämielinen käytös ollut omiaan herättämään sekä kunnioitusta että sääliä häneen, mutta mielestämme Gerdankin menetystavalle olisi pitänyt tehdä vähäisen oikeutta.

Neljä vuotta oli kulunut puolisoitten erosta. Leo oli tänä keväänä päässyt ripille ja suorittanut ylioppilastutkinnon melkein samaan aikaan. Iloa ja rakkautta tulvaava kirje, jonka Gerda kirjoitti pojalleen, onnitellen häntä kahdenkertaisen, tärkeän juhlan johdosta, jota hän oli viettänyt, sisälsi kuitenkin surullisen ilmoituksen. Vanha isoisä, joka koko talven oli ollut hyvin heikko, oli nyt kevään tullen käynyt yhä heikommaksi ja oli täytynyt kääntyä vuoteen omaksi, josta hän luultavasti ei enää nouse. Vanhus, joka oli valmis jättämään elämän, lähetti nuorelle tyttären pojalle, jota hän ei ollut nähnyt moneen vuoteen, hartaimmat onnentoivotuksensa tärkeään askeleesen, jonka tämä juuri nyt oli ottanut elämään. Liikutettuna ojensi nuorukainen kirjeen isälle, joka luki sen ja vaipui syviin ajatuksiin. Sen jälkeisenä päivänä sanoi hän pojalle: