- Niin!
Syvä liikutus, suuri, puhdas sielunvoima, paistoi Leonardin silmistä, ja loi kirkkauden hohteen hänen vanhentuneille, mutta vielä kauniille, surusta ja syvistä ajatuksista jalostuneille kasvoilleen, voittoloisteen hengen taistelusta lihan ja itsekkäisyyden kanssa.
— Niin, Gerda, sinä jalo, sinä armas! sanoi hän. Minä menen pois, enkä pyydäkkään edes jäädä tänne, sillä nyt olen minä oppinut selvästi ymmärtämään sinun sielusi, sinun menetystapasi, oppinut ymmärtämään ne ikuiset, pyhät oikeuden ja vääryyden käskyt ja sen järkähtämättömän rangaistuksen, jonka pitää kohdata jokaista, joka vaan uskaltaa sohaista niitä. Sinä kysyit kerran minulta, kuinka olisin sinun asemassasi menetellyt. Minä vastasin, että minä olisin hyljännyt sinut. Minä en peruuta nytkään niitä sanoja, mutta minä lausun saman ankaran tuomion itsestänikin. Minä en vaadi nyt enään kuten ennen itsekkäisessä julkeudessani lempeämpää tuomiota, suurempaa armoittelua sen tähden, että minä mies olen. En! Tuomiosi oli oikea ja jalo, ja sittemmin olen mitä täydellisimmästä vakuutuksestani tuominnut itseni samalla tuomiolla. Minä en ansaitse olla sinun puolisosi. Ja sentähden minä menen pois. Minä menen rauhaan, Gerda! Iloinen ei ole sydämeni, mutta se on rauhallinen, ja minä kiitän Jumalaa, joka sinussa on ilmoittanut minulle totuuden. Voi hyvin, rakkaimpani!
Hän ojensi Gerdalle molemmat kätensä ja hänen katseessaan oli korkia rakkaus, puhdas kaikesta tomun kuonasta, katseessa, joka läpäsi tuskan kyynelusvan hänen silmässään.
— Jää hyvästi!
Gerda kohtasi hänen katseensa. Tarkkaava, kysyväinen näkönsä oli muuttunut toivorikkaaksi iloksi. Hän laski kätensä puolisonsa käsiin.
— Älä mene pois, Leonard! helähti hänen äänensä, kirkas ja suloinen kuin armoituksen autuaallisen sanoma hengeltä tuomitulle, joka oli suoriutunut maailman kanssa ja hurskaassa nöyryydessä kävi päin kohtaloansa. Nyt, jatkoi hän, seisot sinä edessäni siinä jalossa ihmisellisessä korkeudessa, jossa minä olin nähnyt sinut hartaimmissa rukouksissani, toivoin vienoimmissa unelmissa. Ole tervetullut, rakkaani!
Hän taittoi suloisesti tuoksuvan valkoisen ruusun suuresta kukkivasta ruusukasvista edessänsä ja ojensi sen Leonardille.
— Punaiset ruusumme, sanoi hän, ovat kuihtuneet. Meille kukkivat valkoiset. Olkoon tämä morsiamen tervehdys sulholle uutena hääpäivänä!