— Eikö se ole suloista ja oikein hyvä, sanoi hän, se on suuri Herran Jumalan armo, armo, jota minä vanha syntis-parka en ole ansainnut, — koskas armo sentään onkaan ansio? — että minä viimeisinä hetkinäni saan nähdä teidät kaikki rakkaimpani koossa ympärilläni — Kiitos, Leonard, ettäs tulit!
Hän nyökäytti päätään vävylleen.
— Gerda! jatkoi hän, ojentaen kuihtuneen kätensä tyttäreen, joka lähestyi ja hellästi tarttui ojennettuun käteen. — Gerda, rakas lapsi! Minä olen suuressa velassa sinulle, velassa, jota en minä voi hyvittää. Ainoastaan sinun lempeä anteeksiantosi voi sovittaa sen ja antaa rahtua rauhaa täältä lähtevälle sielulleni. Gerda, oma lapseni! Minä olen julman vääryyden tehnyt sinulle. Minä olen, sokeana vanhoissa, halpamaisissa ennakkoluuloissa ja omassa tunnottomassa itsekkäisyydeseäni, ainoastaan sentähden kuin sinä olit nainen, huonon osan sinulle antanut, olen estänyt henkesi luonnollisen kehityksen, katkeroittanut nuoruutesi ja tehnyt sinut perinnöttömäksi veli-raukkasi tähden, jonka sisällisessä heikkoudessani onnettomaksi saatoin, valmistin hänelle väärän elämän suunnan ja liian aikaisen haudan. Rangaistukseni on ollut kova, mutta oikea. Pitkät, kolkot vuodet olen minä murheessa ja mielimurteissani koetellut itseäni ja mietiskellyt elämän totuutta. Minä olen oppinut ymmärtämään naisen arvon ja hänen Jumalalta itseltä saaneen samat oikeudet, joita me miehet vuosituhansien kuluessa häpeällisesti ilman mitään oikeutta olemme polkeneet. Rakas tytär! Isälle, joka ryösti sinulta pyhät oikeutesi, olet sinä lahjoittanut hellän vanhuuden kodin, oman voimasi luoman, Herran Jumalan siunaaman. Sinussa olen minä nähnyt todellisen naisen korkeudessaan, jalon äidin kasvattaman. Minä tahdoin kasvattaa orjan, mutta hän kasvoikin sankarittareksi. Kiitos, rakas tytär! kaikesta siitä lohdutuksesta ja opetuksesta, kuin sinä minulle antanut olet, ja anna minulle anteeksi rikokseni!
Liikutuksen vallassa vaipui Gerda polvilleen vuoteen viereen ja painoi huulensa kuihtuneesen käteen, josta hän piti kiini.
Vanhuksen puhuessa puhkesi suuren, yltäkylläisen ilon säde iäkkään äidin silmästä, kuin hän istui puolisonsa vuoteen ääressä. Tämä tunnusti itsekkäisen erehdyksensä, lausui suuren totuuden sanoja, hän nousi heikkouden, itsepintaisuuden ja ennakkoluulojen pimeydestä, puhtaana ja jalona, todellakin hänen rakkautensa arvoinen, semmoinen, jollaiseksi hän nuoruuden onnellisina päivinä oli hänet uneksinut. Paha oli mennyt. Kaikki oli sovintoa ja selvää.
Kuin Gerda oli noussut, ja muutkin läsnä olevat hiljaa ja kunnioituksella jättäneet huoneen, ett'eivät häiritsisi vanhusta, jonka heikot voimat näyttivät kovin rauenneilta, jäi äiti yksin hänen luoksensa, kumartui häneen, sulki hänet syliinsä ja painoi suutelon hänen huulilleen. Tässä suutelossa, joka rakkaudella jälleen yhdisti vanhat puolisot, hengähti kuoleva pakenevan henkensä. Hiljaa uinahtaen makasi hän jälleen, voitetun rakkauden suutelo vienosti hymyilevillä huulillaan ja ilta-auringon siunaava loiste otsallaan.
Sen päivän illalla kuin vanhan isän hautaus oli vietetty, seisoi Gerda surupuvussa yksinään peräkammiossaan syvissä ajatuksissa, nojaten kasvonsa tuoksuviin ruusuihin kukkapöydällä. Leonard astui sisään ja lähestyi häntä.
— Gerda! sanoi hän. Minä lähden nyt kotiin, mutta minä olen ajatellut jättää Leon tänne luoksesi suven ajaksi. Sen palkinnon hän todellakin ansaitsee.
Gerda katsoi ylös.
— Sinä lähdet? sanoi hän tarkkaavalla, kysyvällä katseella.