— On kuollut. Tyttö-pienokainen oli hurmaavin olento, mitä saa nähdä. Hän oli perinyt äidin ihmeteltävän kauneuden. Minä pidin sen luonnollisesti luonani, kuin Katarina lähti käsityö-kouluun. Mutta kuin tämä oli puolen toista vuoden vanha, ja voi sekä kävellä että puhua, tuli kova keuhkotulehdus ja päätti pienokaisen elämän. Kuin lääkäri selitti kaiken toivon menneen, ilmoitin minä sähkösanomalla Katarinalle. Hän saapui kaksi tuntia ennen hänen kuolemaansa. Vaikka hän oli paljon saanut kärsiä lapsensa tähden, suri hän nyt kuitenkin itsensä aivan epätoivoiseksi. Minä, joka kuoleman kautta en ole menettänyt yhtään lasta, olin huono lohduttajaksi. Jumala siunatkoon pienokaista, jonka ei koskaan tarvinnut kokea elämän tuskia!
Gerda kääntyi pöytään, jossa oli muutamia valokuvia kehyksissä, pari vartalokuvaa ja joitakuita muita korukappaleita. Suurin valokuvista oli Leonardin muotokuva. Tämän edessä oli kaunis kukkavihko tuoksuvista kielokukista. Gerda otti yhden taulun, ympärillä luonnikkaasti leikattu kehys, se oli mitä herttaisimman lapsukaisen kuva, ja ojensi sen Leonardille.
Heleä punerrus lennähti tämän kalpeille kasvoille, ja hänen kätensä vapisivat, kuin hän otti taulun. Ääneti katseli hän liikutuksella kuvaa.
— Kehys on Katarinan työtä. Eikö se ole kaunis? sanoi Gerda, ottaessaan taulun takaisin, ja pani sen paikalleen.
Leonard nyökkäsi myöntävästi.
— Mikä tuon pienokaisen nimi oli?
— Gerda. — Hyvää yötä, Leonard!
— Hyvää yötä!
Puolisot erosivat aamun valetessa, koettaakseen viimeinkin lepoa, mutta ei kumpanenkaan heistä edes uinahtanut tänä yönä yksinäisellä vuoteellaan.
Rauhaisaan sairashuoneesen paistoi kevätillan suloaurinko. Kalpeana ja hiuenneena, tukka ja parta hopeavalkonen, lepäsi vanha isoisä vuoteellaan, ympärillä puoliso, lapset ja lastenlapset. Hänen sisäänpainuneet silmänsä katselivat kuolevaisen kirkkaalla katseella rakkaitansa ympärillään.