Rouva Ivarsson laski kutimensa ja nojautui tuoliin. Hän näytti vaipuvan syviin mietteisin.
— Niin, sitenhän sen laita on, sanoi hän vähäisellä huokauksella. Mutta minkätähden niin on? Sitä minä olen tuumaillut koko elämän ikäni. Katsoppas vaan Gerdaa! Hän on niin lahjakas, ja niin tietohalukas sitten! Jos hän saisi opiskella, niinkuin Rudolf, niin pääsisi hän kauas tieteissä, ja ihan varmaan tulisi hänestä jotain erinomaista. Sen sijaan istuu hän nyt tuolla mietiskelemässä kirjojaan ja lukee välistä koko yöt läpeensä, kuin hänen päivällä on täytynyt auttaa minua käsitöissä ja taloudellisissa askareissa. Minä näen kyllä, että, hän suree, vaikka hän ei tahdo sitä osoittaa. Minun tyttöparkaani!
— Gerda istuu liian paljon huoneilmassa mietiskelemässä, senhän olen sinulle jo ennen sanonut. Hän ei tahdo olla ulkona muitten ihmisten seurassa, eikä hänen tee mieli huvituksiin, niinkuin muun nuorison. Eiköhän mahda tulla viimein kirjatoukka koko tytöstä? Minä juuri haluaisin lähettää hänet suveksi veljeni luokse maalle. Se tulisi häntä virkistämään, kuin hän saa peuhata niitten nuorten kanssa siellä. — Maikki, hänen serkkunsa, on juuri hänen kanssaan saman ikäinen, ja pojatkin ovat kotona kesällä. Minä kirjoitan ihan varmaan Fredrikille asiasta. Jos Rudolf matkustaa ulkomaille terveyttänsä hoitamaan, josta juuri on kysymys, — lääkäri sanoo sen olevan ihan välttämätöntä. — Ivarsson-ukolta pääsi salainen huokaus, sillä hän ajatteli, että hänen täytyisi kiinnittää talonsa, saadakseen matkarahaa pojalle, — jos Rudolf matkustaa, niin voit sinä ehkä jonkun aikaa olla ilman Gerdaa täällä kotona. Niin, ja onhan sinulla aina palvelustyttö.
— Jos Fredrik ja Anna-Maria tahtovat ottaa hänet vastaan pariksi viikoksi suvella, niin tulee hänelle varmaankin hauskaksi saada mennä maalle vähäsen virkistäymään. Hän ei saa matkustaa ulkomaille, hän, pienokaisraukka! Minä tiedän kyllä, että se olisi suurin onni, mikä häntä voisi kohdata, jos hän saisi tulla tuonne suureen maailmaan ja nähdä kaikki sen ihanuudet. Minä olen kuullut sen hänen puheestaan, kuin joku on kertonut ulkomaista tahi kuin hän itse on lukenut kirjoituksia niistä. Mutta, Jumala nähköön, kuin ollaan köyhät, niin täytyy kieltäytyä monesta hyvästä.
— Kiitä onnea, rakas Hanna, ettei molempien lastemme tarvitse hakea terveyttä vierailla mailla, vaan että tyttömme on terve ja rivakka. — Rudolf-raukka! hauskempi tietysti olisi hänelle, jos hän saisi terveenä ja voimissaan elää ihmisten ilmoilla. Silloin voisi hän saada jotain hyötyä siitä hengen kehitykselleen.
— Tahtoisitko sinä lainata rahoja talon kiinteimistöä vastaan Rudolfin ulkomaan matkan tähden, vaikkei se olisikaan tarpeellinen hänen terveydelleen?
— Ihan varmaan! Se on selvää, — siinä tapauksessa, jos sellainen matka olisi hyödyllinen hänen kasvatukselleen. Enkö tekisi mitä uhrauksia tahansa lapseni vastaisen menestyksen tähden? Kunnotonhan isä olisin muuten.
— Nyt tulemme taas kasvatuskysymykseen. En voi auttaa, että minun mielestäni tytöt kärsivät suurta vääryyttä. Sillä aikaa kuin vanhemmat ponnistelevat viimeisiin saakka, hankkiakseen pojilleen täydellisen sivistyksen, niin saavat tytöt tyytyä muutamiin vähäpätöisiin tieteen muruihin, olkoon heillä sitte kuinka hyvä pää tahansa. Se on väärin, ja siinä ajatuksessa minä pysyn.
— Sinä olet kummallinen, Hanna! Minä en ymmärrä, hitto vieköön, yhtään mitä sinä tarkoitat nurinallasi ja noilla "tieteenmuruillasi". Olemmeko tosiaankin laiminlyöneet Gerdan kasvatuksen? Eikö hän ole käynyt tyttökoulua alusta loppuun saakka, ja lisäksi kiitoksella ja kunnialla? Sitte on hän päälle päätteeksi saanut tuntia kielissä ja soitannossa ja kaikessa mahdollisessa — kumminkin — niin, vähintäin tuhannen markan arvosta. Minä olen kustantanut tyttärelleni hienomman kasvatuksen kuin moni rikkaampi isä tyttärilleen, tahdon sinulle sanoa, eikä kukaan voi tulla sanomaan, että minä olisin ollut hänestä huolimaton taikka väärin tehnyt kummallekaan lapsistani.
Kapteeni nousi, kävi kiivaasti muutamaan kertaan lattian ja seisattui akkunan eteen, katsella tuijottaen ulos pimeälle kadulle. Hetkisen aikaa oli hiljaista. Rouva oli jälleen tarttunut kutimeensa. — Ei kukaan voi sanoa, että sinä olet väärin tehnyt tyttärellesi, rakas Otto! kävi hän vihdoin tyynesti puheesen. Gerda on todellakin, kuten sanoit, saanut paremman kasvatuksen kuin monen rikkaamman tyttäret, enkä minä puhukkaan erittäin hänestä, mutta minun ajatukseni on, että tyttöjen sivistys ylipäänsä on hyvin niukka poikiin verraten.