[17] Myös La Nouvelle Heloïsessa ja muissa teoksissa Rousseau puhuu yksilöllisistä erilaisuuksista samalla kuin aikojen ja kansakuntien erilaisuuksista. Kirjallisessa merkityksessä seurasi siitä, niinkuin Joseph Texte (J. J. Rouseau et les Origines du Cosmopolitisme littéraire. Paris 1895 333 s.) on osoittanut, ettei voi olla yleistä kauneudenaistia, vaan ainoastaan määrättyjä asteita vastaava aisti, — mikä pitää yhtä Rousseaun yleisen ajatustavan kanssa.
[18] Vertaa minun kuvaustani Humesta teoksessani Den nyere Filosofis Historie I s. 396.
[19] Katso siitä Deaubouin: La vie et les oeuvres de J. J. Rousseau. II. Paris 1891. s. 600 s.
[20] Selvimmin esitetään amour de soi'n kehitystä osaaottavaisuudeksi ja ihmisrakkaudeksi Emilessä (IV), savoijalaisen maapapin tunnustuksessa. — Aikaisemminkin Emilessä (myös lV:ssä, ennenkuin maapappi alkaa puhua) kutsutaan osaaottavaisuutta "ensimmäiseksi suhtautuvaksi tunteeksi" siksi että se otaksuu tietoisuutta toisista olennoista ja heidän tilastaan. Mutta Rousseau tekee jyrkän erotuksen tämän yhtäläisyyssuhteen ja toisten suhtautumisien välillä, jossa on erotus eduissa, ja hän arvelee, että muutos tässä tapahtuu niin välittömästi ja ehdottomasti, että hän luonnollisesti ei pane arvoa suhtautumisen merkitykselle osaaottavaisuuden syntymisessä. — Eräässä kohdin Emilen ensimäistä kirjaa kutsuu hän amour de soi'ta amour propre relativement à nous, koska amour de soi tavallaan edellyttää yhden suhteen, nimittäin itseemme. — Teoksessa Disc. sur l'inég. käsitti Rousseau vielä itsepuolustushalun ja osaaottavaisuuden kahdeksi eri ominaisuudeksi, vaikka kyllä molemmat alkuperäisiksi ja yhtäaikaisiksi.
[21] Amour de soi'n ja amour propre'n erottaa samalla tavalla toisistaan Vauvenargues johdannossa teokseensa Introduotion à la connaissance de l'esprit (1746) (Livre I. Chap. 24). Vauvenargues väittää sitä paitse, että osaaottavaisuus on välitön tunne, jota ei voida selittää palaamalla itseemme (Chap. 38). Luultavasti on Rousseau tuntenut Vauvenarguesin kirjoituksen, valmistaessaan teostaan Disc. sur l'inég. mutta sittemmin kehittänyt teoriaa omin päin. — Vauvenargues vetoaa aikaisempiin filosoofeihin, kenties tarkoittaa hän Shaftesburyä tai Kartesiolaisia. Port Royalin logiikassa (L'art de penser. I, 8), jota kirjaa Rousseau oli lueskellut, pannaan se onni, jonka ihminen voi saavuttaa yksinäisyydessä syventymällä sisäiseen maailmaansa, vastakohdaksi sille, jota haetaan toisten osoittamassa kunnioituksessa ja ihailussa. — Renessanssinkin filosoofeissa huomaamme halua panna itsensäpuolustamisenhalun perustukseksi; niin tekivät Telesio, Bruno, Campanella ja vielä Descartes ja Spinoza. Etenkin Campanellan aatteet (katso. Den nyere Filosofis Historie I. s. 143 s.) muistuttavat Rousseauta. Itsensä rakastamisen ja itserakkauden välinen erotus ja yritys johtaa rakkautta muihin itsepuolustuksesta tavataan stoalaisilla, etenkin Epiktetoksella. Jo Aristoteles tuntee tuon erotuksen (Eth. Nic. IX, 8).
[22] Varmana voi pitää, että tämä Rousseaun määrittely, nimittäin, että hyve (joka on vastakohta luontaiselle hyvyydelle) on osaksi taistelua ja i teensä voittamista, osaksi yksilöllisen tahdon ja yleisen tahdon yhtymistä on suuresti vaikuttanut Kantin etiikkaan, sen kehittyessä siihen lopulliseen muotoon, jossa se on hänen kuuluisassa pääteoksessaan. Tässä on näkökohta, joka liitettäköön lisäykseksi siihen selitykseen Kantin etiikan synnystä, joka on minun teoksessani "Om Kontinuiteten i Kants filosofiske Udviklingsgang" (Vidensk. Selsk:s Skr. 6 Række) s. 48-46 ja toisessa osassa teosta "Den nyere Filosofia Historie" s. 67-74. — Teoksessan "Der Entwickelungsgang der Kantischen Ethik bis zur Kritik der reinen Vernuft" (Berlin 1894) on t:ri Fr W. Færster, ennenkuin minun esitykseni oli ilmestynyt saksankielellä, kuvannut Kantin etiikan kehitystä samalla tavalla kuin minä, mutta käyttämällä painamattomia katkelmia, jotka eivät ole olleet minun käytettävinäni. T:ri Færster päättää tutkimuksensa Kritik der reinen Vernunftiin. Täysin käsittääkseen Kantin lopullista etiikkaa, joka vasta tavataan neljä vuotta Kritik der reinen Vernunftin jälkeen ilmestyneessä teoksessa, on otettava huomioon Kantin historiallisen katsantokannan vaikutus hänen etiikkaansa, jota hän juuri noina välivuosina kehitti. Ja tässä kohdin, sen mukaan kuin uudestaan tutkiessani Rousseaun filosofiaa olen tullut vakuutetuksi, juuri Rousseaun mielipiteet ovat vaikuttaneet Kantiin etenkin hänen kehittyessään lopulliselle kannalleen etiikassa. Voidaan määrätä kaksi aikaa, jolloin Rousseau huomattavasti on vaikuttanut Kantiin, ensi kerran noin 1762, Emilen ilmestyttyä, toisen kerran noin 1783, ja tällä toisella kerralla ei yksistään savoijalaisen maapapin tunnustus ole vaikuttanut häneen, mutta etenkin Rousseaun sosiaalinen käsityskanta.
[23] On kuitenkin huomattava, että paitse varsinaista uskonnollista tunnetta, joka synnyttää sisäisen suhteen Jumalaan ja välittömästi sulautuu äärettömään olentoon, on Rousseaulla toinenkin muoto, jossa uskonto esiintyy hänellä, nimittäin kun hän puhuu uskosta kuolemattomuuteen. Silloin ei hänellä ole pääasia, että Jumala on, vaan että Jumala takaa elämän kuoleman jälkeen palkintoineen ja rangaistuksineen (ei kuitenkaan ikuista rangaistusta). Tämä puoli Rousseaun uskontoa esiintyy etusijassa hänen kirjeissään. Sen vuoksi hän juuri ei voi ajatella moraalia ilman uskontoa. (Kirje Vernesille 18 p:ltä Helmik. 1758, Offrevillelle 4 p:ltä Lokak. 1761, Rousseau juge de J. J. III). Se ulkonaisen takuun merkitys, joka uskonnolla tämän mukaan on, ei ole täysin yhtäpitävä Rousseaun kuvaaman yhteyden tunteen kanssa, silloin kun hän puhuu suurimmalla innolla. Ne ovat oikeastaan kaksi eri uskonnollista kantaa, jotka ovat rinnatusten hänessä.
[24] Vertaa: Den nyere Filosofis Historie. I. s. 234.
[25] Den nyere Filosofis Historie. I s. 428. — II s. 396-398,
[26] Beadouin: La vie et les oeuvres de J. J. Rousseau. II. s. 33 s. — Jo Montesquieu; (Esprit des lois IX, 1-3) on muuten lausunut ajatuksen, että liitto on välttämätön pienien valtioiden pystyssä pysymiselle.