Istuin kuin kivettyneenä. Kaksisataaviisikymmentätuhatta markkaa! Kuoletuslainassa ollen veisi se viidentoistatuhannen markan vuotuisen koron — viisitoistatuhatta markkaa menisi joka vuosi maatilasta, jonka rahalliset tulot nykyään tuskin riittävät!
Kuitenkin hän oli siksi viisas nainen, ettei tarpeettomasti ottaisi tuollaista velkataakkaa harteilleen. Tässäkö nyt oli salainen syy hänen selittämättömään häilyväisyyteensä ja levottomuuteensa? Kamreeri oli todistanut hänen nimikirjotuksensa velkakirjassa — hänen siis myöskin täytyi hyväksyä rouvan aie ja pitää velkaa välttämättömänä. Mutta mihinkä hän sitten tarvitsi sellaisen summan? Tahtoisiko hän vielä ostaa jonkun maatilan? Mutta sehän olisi järjetöntä — tämänkin hoidossa ja järjestämisessä oli hänelle ihan liikaa! Tai talon itselleen ja luutnantille Helsingissä, missä he talvisin voisivat asua?
Ja luulivatko he sitten, että voisin täyttää lupaukseni jo ensikesään? Että tulot ensivuonna olisivat jo niin suuret, että tuon lainan korot maksettaisiin sillä? Olinhan sanonut, että uudistus vaatii useampia vuosia.
Olipa miten tahansa, niin ei maatila nykyisessä kunnossaan voi sellaista velkaa kantaa. Ja minä en ainakaan tahdo puuttua sellaiseen toimenpiteeseen.
Toisaalta ajattelin, ettei yksikään järki-ihminen rupeisi väkipakotta tuollaiseen. Hyvin luultavaa siis oli että todellinen tarve aiheutti sen ja rahat oli hankittava.
Muistin myös tuon mahtavan aarniometsän, missä olin koko syksyn metsästänyt, jonka nyt tunsin paremmin kuin tänne tullessani sekä käyntini että tiedustelujeni takia. Tiesin että järvi purki vetensä etempänä yhden tai ehkäpä vielä kahdenkin kosken kautta, että se sitten laski suurempaan vesistöön, joka taas vuorostaan oli yhden Päijänteen lisäveden yhteydessä. Siis täältä saattoi uittaa hirsiä Kotkaan ja metsähän oli silloin arvokas. Pienimmätkin rungot täällä ovat harvinaisen suuria. Uudellamaalla maksettaisiin noista pienimmistäkin rungoista kasvavina ainakin viisikolmatta markkaa ja paksummista — jättiläispuista en vielä puhukkaan — varmaankin viisikymmentä markkaa. Laskujeni mukaan — noin osapuilleen askellaskun mukaan — oli siellä ainakin tuhannen puuta hehtaarin alalla. Jos nyt saisin keskimäärin ainoastaan kymmenen markkaa rungolta ja hakkauttaisin kaksikymmentäviisi hehtaaria, tätenhän minulla siis olisi jo kaksisataaviisikymmentätuhatta markkaa — tämä olisi vähin määrä, sillä suuremmista rungoista maksettaisiin tietysti enemmän kuin kymmenen markkaa ja jättiläispuita ei lainkaan pitäisi uittaa, vaan kuletuttaa rautatielle ja myödä paljon korkeampiin hintoihin.
Ja viisikolmatta hehtaaria olisi vaan vähäpätöinen osa metsästä — kuin pieni sarka pellosta.
Näiden mietteiden tuloksena oli, että valjastin hevosen pienen reen eteen ja ajoin lähimmälle rautatienasemalle, mistä sähkötin Rackille, että jos hän tahtoi tehdä äärettömän suuren kaupan, niin hänen pitäisi lähettää tänne heti paikalla yhden tai pari metsäarvostelijaansa. Samalla sähkötin tänne metsänhoidonneuvojan.
Seuraavana päivänä ajoin pari miestä mukanani jäitse Pyöräjoelle — yksi tuon metsän kautta juokseva virta — ja mittasin kaistaleen, jonka pidin hakattavaksi paraana — kuusisataa metriä pitkin joenrantaa ja runsaasti neljäsataa metriä laaja — siis toisin sanoen viisikolmatta hehtaaria, ja annoin heidän merkitä alueen asettamalla männynoksia pitkin rajaa. Seuraavina päivinä huvittelin koettamalla laskea runkoja tuolta merkityltä alueelta ja, tottumaton kun olin tuohon tehtävään, olin kuitenkin huomaavinani, että runkoja oli pikemmin yli kuin alle viidenkolmattatuhannen — sain niiden luvun nousemaan lähemmäksi neljääkymmentätuhatta.
Saapui sitten metsänhoidonneuvoja ja sitä seuraavana päivänä kaksi Rackin arvostelijaa. Lähdimme heti metsälle ja hoidonneuvojan ihastus ja hämmästys oli suuremmoinen — Rackin arvostelijat koettivat tietysti kaikin tavoin salata ihmetystään. Hoidonneuvoja selitti, että hän olisi pitänyt sitä valehtelijana, joka olisi koettanut uskotella hänelle, että maan tässä osassa olisi voinut olla vielä tällaista metsää — hämmästykseni ei ollut siis ihan aiheeton. Arvostelijat taas tahtoivat laskea koko metsän. Sanoin että se olisi ihan tarpeetonta, me kun emme missään tapauksessa möisi tänävuonna enempää kuin tuon merkityn kaistaleen ja että meillä oli kiire ja tahdoimme tehdä kaupat mahdollisimman pian, koska tarvitsimme rahat ennen vuoden loppua. Emme myöskään tahtoneet heidän tukkimiehiään talveksi tänne, vaan pitäisimme itse huolta hakkuusta — hintaa määrätessä ei heidän siis pitäisi ottaa puiden kaatoa lukuun, vaan arvostelisivat hirret siten, että ostaja saa ne Pyöräjoen rannalta valmiiksi kaadettuina.