Ymmärrät varmaankin lapsen sanat? Ei sitä että minulla on pyörrytyskohtauksia — ole vakuutettu, sillä siitä ei Lilli-tädillä ole aavistustakaan — ei, ne merkitsevät ihan yksinkertaisesti, että hän pitää minua kujeilijana, hullunkurisena turhantuumittelijana, hävyttömänä ja mielettömänä onnenonkijana. Siinä on palkkani siitä, että olen yrittänyt kaataa uutta viiniä vanhoin leileihin.
Viime kirjeenihän lopetin siksi, että minua kutsuttiin hänen luokseen. Kun astuin sisään, olivat hän ja kamreeri minua vastassa, ja viimeksimainittu ojensi minulle niin ystävällisesti kätensä, että kapteeninrouvakin katsoi olevansa pakotettu osottamaan jonkunlaista arvokkaasti harkittua ystävällisyyttä.
"Onko pehtorilla juuri nyt jotain tärkeätä tekeillä?" hän kysyi, "vai voisiko pehtori viivähtää hetkisen täällä sisällä?"
"Olen kokonaan käytettävissänne, rouva."
"Tehkää sitten hyvin ja istukaa. Tahtoisin hiukan puhutella pehtoria."
"Mutta jos nyt syntyy suuri neuvottelu", kamreeri sanoi, "niin sallit meidän varmaankin sytyttää rauhanpiippu? Tupakoitsijat ajattelevat paremmin sikari suussa." Ja niin sanoen hän ojensi minulle sikarikotelonsa.
"Ei mitenkään, herra kamreeri…"
"Minua ei vaivaa sikarinsavu — olen tottunut siihen", kiirehti kapteeninrouva sanomaan, kun hän huomasi säikähtyneen katseeni.
Pelkäsin näyttäväni liian hienolta, jos yhä olisin evännyt, ja sytytin sentähden sikarini.
"Serkkuni Svennberg kertoi minulle pari päivää sitten keskustelusta, joka oli hänen ja pehtorin välillä maatilasta ja missä pehtori oli lausunut sen omituisen väitteen — että Siltalan taloudenhoito olisi kovin heikolla kannalla."