»Nyt ymmärrän», vastasi Kitty vilpittömästi hämmästyneenä.
»Sitähän minä sanoin», virkkoi Patches alakuloisesti, »ja sitä varten te lähdette täältä.» Hän viittasi kauas etäisyyteen sulkien tähän eleeseen ympäröivän maan, jota vanha Granite Mountain taivaanrannalla vartioi.
Sitten hän osoitti päännyökkäyksellä professori Parkhillia, joka lähestyi heitä kulkien setripuiden varjostaman rinteen reunaa. »Tuolla tulee sellaisen sivistyksen tuote, jota te kaipaatte. Jos se älyllinen ja sivistynyt elämä, jota te niin suuresti ikävöitte, tuottaa noin loistavia tuloksia, niin se on osoittanut oikeutuksensa maailmassa — ja on valmis häviämään.»
Vielä puhuessaan Patches huomasi lähestyvän miehen takana jotakin, joka sai hänet hypähtämään seisaalleen.
Se oli Yavapai Joe, joka pensaan takana piilotellen tarkasteli professoria.
Katsahtaessaan Kittyyn huomasi Patches, että tämä ei ollut nähnyt mitään.
Ennen kuin Kitty ehti vastata miehen ivalliseen huomautukseen, seisoi professori heidän edessään.
»Toivon, etten häiritse», alkoi hän vaivaisella, piipittävällä äänellä. Ja Patchesin noustessa seisomaan katse yhä setripensaikkoon kiinnitettynä, lisäsi pieni mies ystävällisen alentuvasti: »Istukaa vain, nuori mies, istukaa. Vakuutan, ettei aikomukseni suinkaan ollut riistää teiltä neiti Reidin seuraa.»
Patches hymyili. Professorin puhutellessa häntä näin hän päätti, ettei Kitty ollut paljastanut opettajalleen 'tyypillisen paimenen' oikeata syntyperää.
»Kiitos vain, professori», sanoi hän saamattomasti. »Mutta näin juuri irrokkaan tuolla pensaan takana. Kai on parasta, että mä menen lähemmäksi katsomaan. Eikä me Kittyn kanssa puhuttu niin tärkeitä asioita. Kyllä kai hän mieluimmin tulee kotiin teidän kanssanne ja mä hoidan itse itseni.»