Ratkaisun päivä.
Oli jälleen heinäkuu. Sen neljäs päivä, karjanhoitajien juhlapäivä, oli käsillä, ja laajasta lännestä keräytyi joka taholta ratsastajia ottamaan osaa Prescottin vuotuisiin ratsastuskilpailuihin. Texasista ja Montanasta, Oklahomasta ja Uudesta Meksikosta ja Wyomingista tulivat parhaimmat paimenet hevosineen ja lassoineen mittelemään voimiaan ja taitoaan toistensa ja Arizonan miesten kanssa. Uljaita, taltuttamattomia hevosia tuotiin laitumiltaan ja pakotettiin taivuttamaan ylpeä, vapaa luontonsa ratsastajien tahtoon. Avarilta laitumilta ajettiin härät kaupunkiin ottamaan osaa lassonheitto- ja häränajonäytteisiin. Karjakartanoiden parhaat ja koulituimmat hevoset lähetettiin tuleen. Ja pieni kaupunki keskellä vuorista, mahtavaa maisemaa pukeutui taas juhla-asuun valmistautuen ottamaan vastaan tervetulleet vieraansa.
Risti-Kolmiosta ja sen naapurikartanoista ratsastivat paimenet parhaisiin tamineihinsa pukeutuneina ottamaan osaa ratsastuskilpailuihin. Heidän joukossaan oli myöskin Honourable Patches.
Rovasti ja rouva Baldwin sekä pikku Billy ajoivat kärryissä, mutta Risti-Kolmion hieno vieras oli saanut paikan Reidin autossa. Professoria eivät itse kisat vähääkään kiinnostaneet, mutta hän ei saattanut yksin jäädä kotiin, ja kenties oli Kittyn kehoitus tehnyt juhlan hänelle siedettävämmäksi.
Tämänvuotisesta juhlasta oli tuleva komein ja suurin, mitä Prescott milloinkaan oli nähnyt. Muun muassa oli tavallisten ohjelmanumeroiden lisänä autokilpailu. Villin Lännen suuret miehet, kuuluisat satulaurhot olisivat kauhistuneet tällaisesta pyhäinhäväistyksestä! Autokilpailu ratsastusjuhlan loistonumerona!
Eipä ihme, että rouva Manning kysyi mieheltään: »Mutta Stan, missä kaikki paimenet ovat?»
Stanford Manning vastasi nauraen: »Kyllä he ovat täällä, Helen.
Odotahan vain hiukan, niin saat nähdä.»
Herra ja rouva Manning olivat saapuneet Clevelandista Ohiosta edellisenä iltana, ja Helen odotti iloisen jännityksen vallassa näkevänsä kaiken sen Lännen tenhovoiman, josta hänen miehensä niin usein oli kertonut.
Kuten Rovasti oli kertonut Patchesille heidän ajaessaan Prescottiin ostamaan uusia tamineita, oli nuori insinööri nopeasti vallannut itselleen paikan Lännen miesten keskuudessa. Hän oli tullut tähän maahan lopetettuaan opintonsa teknillisessä korkeakoulussa. Hänen työnantajansa olivat varsin pian huomanneet hänen suuren lahjakkuutensa ja miellyttävän luonteensa ja jo lyhyen ajan kuluttua antaneet hänelle ylennyksen ja siirtäneet hänet suurille kaivoksille pohjoiseen. Nyt hänet oli uudelleen siirretty Arizonaan, tällä kertaa Prescottin piirin kaivostöiden ylimmäksi valvojaksi. Tämä edistysaskel sekä se taloudellinen etu, jonka se toi mukanaan, merkitsi paljon nuorelle insinöörille. Ennen kaikkea se oli tehnyt hänen avioliittonsa Helen Wakefieldin kanssa mahdolliseksi. Kahden viikon pysähdys Clevelandissa matkalla pääkonttorista New Yorkista kaivosalueille länteen oli muuttanut tavallisen siirtymisen työpaikasta toiseen viehättäväksi häämatkaksi.
Yavapai Kerhon majaan, torin laidassa kohoavan rinteen ylimmälle huipulle, oli kokoutunut joukko Prescottin huomatuimpia asukkaita vieraineen katsomaan autokilpailuja. Rata alkoi St. Michaelin hotellin kulmauksesta, sivuutti torin ja jatkoi matkaa rinnettä ylös kerhon sivuitse vuoristoon. Kerhotalon parvekkeelta, sen pengermiltä ja vieressä seisovista autoista näki erinomaisesti sekä radan että kilpailuja katsomaan keräytyneet väkijoukot. Helen Manning seisoi erään tuttavan autossa katsellen miehensä vuoristokiikarilla kilpailuvalmistuksia, hänen miehensä tervehtiessä vanhoja ystäviään, jutellessa heidän kanssaan, esitellessä heille nuoren vaimonsa ja vastaanottaessa heidän onnittelunsa. Ja vähän väliä hänen täytyi kääntyä katsomaan nuorta vaimoaan kuin vakuuttuakseen, että tämä todellakin oli hänen läheisyydessään. Ei ollut epäilystäkään, etteikö Stanford Manning kaikessa voimakkuudessaan ja jäntevyydessään ollut syvästi rakastunut tähän naiseen, joka katsoi häneen herttaisesti hymyillen. Eikä Helen kääntyessään tervehtimään miehensä ystäviä, kysymään häneltä jotakin tai vastaamaan johonkin leikilliseen huomautukseen saattanut salata silmiensä hellää väikettä. Kukaan ei saattanut olla huomaamatta, miten hän sydämessään iloitsi, että tämä teräksinen ja leveäharteinen mies oli valinnut juuri hänet toverikseen ja ystäväkseen.