»Mutta Stan», hän virkkoi hiukan pettynein äänin, »kuvittelin tätä vallan toisenlaiseksi. Jollei olisi noita vuoria ja intiaaniraukkoja, voisi kaikki tämä yhtä hyvin olla jokin pieni kaupunki kotona idässä. Luulin näkeväni kaikkialla pitkätukkaisia paimenia suurine hattuineen, pistooleineen ja hevosineen.»
Stanford ja hänen ystävänsä purskahtivat nauruun.
»Pelkäänpä pahoin, rouva Manning», virkkoi herra Richards, »että Stanford on kertonut teille oikeita villin lännen juttuja, mutta länsi muuttuu kuten itäkin. Me alamme tulla sivistyneiksi.»
»Siltä näyttää, herra Richards», vastasi Helen. »Eikä se ole ollenkaan hauskaa. Se ei ole ollenkaan kiltisti tehty meitä raukkoja kohtaan, jotka tulemme idästä ja tahtoisimme nähdä jotakin.»
»Jos tosiaan välttämättömästi tahdot nähdä oikean paimenen, niin katso tuonne», sanoi Stanford viitaten tielle.
»Mihin?» kysyi Helen innokkaasti.
»Tuonne», hymyili Stanford. »Näetkö nuo tummat kasvot tuon auton vieressä? Auton, jota sievännäköinen tyttö ohjaa. Katsohan! Nyt hän pysähtyy juttelemaan tytön kanssa.»
»Mitä! Tuo hauskannäköinen nuori mies, joka on pukeutunut aivan kuin kaikki Clevelandin herrat?» huudahti Helen.
»Juuri niin», nauroi hänen miehensä toisten hymyillessä nuoren rouvan hämmästykselle. »Mutta kaikesta huolimatta hän on Phil Acton, niin sanottu Villihevos-Phil. Hän on päällysmiehenä Risti-Kolmio-Kartanossa ja voitti ensimmäisen palkinnon viimevuotisissa ratsastuskilpailuissa.»
»En usko sitä — teet pilaa minusta, Stanford Manning.»