»Lähdenkö nyt?»
»Kyllä, heti!»
Patches kannusti hevostaan ja ratsasti tiehensä, Philin hävitessä rinteen toiselle puolelle, mistä oli tullutkin.
Kun paimenet olivat hävinneet näkyvistä, nojautui Helen mieheensä.
Syleillessään vaimoaan mies ihmeekseen näki hänen itkevän.
»Mikä nyt on, tyttö-kulta?» kysyi hän.
Mutta Helen vastasi nyyhkytysten lomasta, painautuen miehensä rintaa vasten: »Ei mitään — älä välitä siitä, Stan. Olen vain niin suunniltani.»
Ja Stanford ajatteli, että vaimon hermot olivat vain kiihtyneet koetusta vaarasta.
Tunnin verran Patches ratsasti kotiinpäin välittäen ympäristöstään vain sen verran kuin oli pakko pysyäkseen oikeassa suunnassa. Pensaiden ja tiheikköjen läpi, laaksojen ja virranuomien poikki ja ylös kallioisia rinteitä hän antoi hevosensa laukata käyttämättä tuskin lainkaan suitsia tai kannuksia.
Hämärä alkoi laskeutua maille hänen saapuessaan kukkulalle, jolta saattoi etäisyydessä erottaa Risti-Kolmion punaiset katot. Siellä hän pysähdytti hevosensa ja istui kauan liikkumattomana satulassa luoden katseensa yli maan, joka oli tullut hänelle rakkaaksi ja kotoiseksi.
Mutta hän ei nähnyt läntisen taivaan vaihtuvia värisointuja, ei huomannut yhä piteneviä varjoja, ei muistanut yön lähenevän. Nähdessään etäisen täplän, joka vuotta aikaisemmin oli tarjonnut hänelle suuria mahdollisuuksia, kun hän Metsärajalla oli nähnyt kahden tien aukeavan edessään, hän tunsi jälleen joutuneensa elämän tienristeykseen. Aurinko oli laskenut niiden toiveiden ja haaveiden yli, jotka hänen ankaran koetusvuotensa ensimmäisinä viikkoina olivat rohkaisseet ja innoittaneet häntä.