Kun Stanford Manning oli kysynyt: »Mitä aiot tehdä, kun osasi Patchesina loppuu?», oli hän vastannut, että mies, jonka tämä entisinä päivinä oli tuntenut, nyt oli kuollut. Oliko se uusi mies, joka oli astunut vanhan sijaan, myöskin kuoleva? Ja vaistomaisesti Patches kääntyi ja palasi takaisin samaa tietä, jota oli tullut.
Kun ilta oli laskeutunut maille ja tuikkivat tähdet ja räiskyvä nuotiotuli, joka sai varjot väikkymään edestakaisin pienellä aukeamalla, valaisivat pimeää maisemaa, juttelivat Helen ja Stanford tulen ääressä istuen vanhasta ystävästään Larry Knightistä. Mutta jutellessaan he eivät tienneet, että matalan selänteen takana seisoi yksinäinen mies, joka oli jättänyt hevosensa ja ryöminyt pensaikon läpi korkeimmalle kohdalle, mistä voi nähdä aukeamalle.
Maatessaan pimeällä rinteellä mies saattoi nuotioroihun valossa nähdä heidät molemmat riippumaton luona. Hän saattoi kuulla heidän ääniensä hiljaisen soinnun ja silloin tällöin jonkin naurahduksen. Mutta vain mies nauroi, sillä Helenin mieli ei ollut hilpeä tänä iltana. Sitten hän näki Stanfordin menevän telttaan ja jälleen palaavan nuotion luo, ja pian kaikui Helenin kitaran hiljainen, hillitty soitto; sitten kuului hänen äänensä pehmeänä ja tummana, kun hän lauloi lemmenlaulua toverilleen. Myöhemmin, kun nuotion tanssivat liekit olivat sammuneet punaisena hehkuvaan hiillokseen, näki hän heidän käsikkäin menevän telttaan. Sitten oli kaikki hiljaista. Tulen punainen hehku tummeni ja pimeys peitti kaiken. Mutta pimeässäkin mies saattoi nähdä vaalean täplän — valkoisen teltan.
»Getsemane», sanoi Rovasti minulle kerran, kun istuimme yhdessä ja keskustelumme oli kosketellut monia eri asioita, »Getsemane ei ole mikään paikka, se on jotakin, joka tapahtuu. Missä ikinä mies taistelee omaa itseään vastaan, siellä on Getsemane. Kenties hän ei silloin sitä tiedä; kenties hän ei taistellessaan ehdi ajatella, mitä se hänelle merkitsee, mutta myöhemmin hän tietää. Ja voittipa hänessä kumpi voima hyvänsä, jälkeenpäin hän tietää, että se oli hänen elämänsä suuri taistelu.»
XIV LUKU.
Lähteen partaalla.
Kun Prescottin juhla oli ohitse ja Manningit olivat lähteneet viettämään kuherruskuukauttaan Graniittiylängölle, palasi Kitty Reid Williamson Valleyhin tuntien, että samalla kun hänen suhteensa Philiin oli katkennut, oli hänen viimeinenkin kiintymyksensä kotilaaksoon saanut ankaran kolahduksen. Ei kestäisi enää kauan, ennen kuin kartano myytäisiin, sillä muuan välittäjä oli jo tehnyt kaupat miltei valmiiksi ostajan kanssa, joka ensin tulisi katsomaan maita. Siihen mennessä Kitty päätti odottaa kärsivällisesti. Helenin käynti auttaisi häntä, ja olihan hänellä sitä paitsi seuranaan professori Parkhill. Patchesia lukuunottamatta hän mieluummin olikin professorin seurassa.
Professori ymmärsi häntä erinomaisesti. Sen hän sanoikin Kittylle monta kertaa päivässä. Professori puhui hänen kieltään, kuten Phil sanoi, hän ymmärsi, kuinka ympäristön raaka ja peittelemätön aineellisuus vaivasi ja kyllästytti tyttöä. Hän ymmärsi paremmin kuin Kitty itse, eikä väsynyt selittämästä, että hänen kaipuunsa korkeampaan älylliseen ja sielulliseen elämään oli vain seuraus hänen harvinaisista lahjoistaan ja sielunelämänsä suuresta herkkyydestä ja tunteellisuudesta. Professori iloitsi hänen kanssaan — puhtaasti ja vilpittömästi — että hän niin pian oli pääsevä vapauteen ja saava tilaisuuden älyllisten lahjojensa kehittämiseen. Tätä hän vakuutti joka päivä, ja eräänä iltapäivänä hän sanoi enemmänkin.
Se tapahtui samana iltapäivänä, jolloin Patches äkkiarvaamatta oli tavannut Helenin ja Stanfordin Graniittiylängöllä. Kitty ja professori olivat olleet käymässä Simmonsilla ja olivat kotimatkalla Risti-Kolmioon, kun professori äkkiä kysyi: »Pitääkö meidän pitää hyvin kiirettä? Täällä on niin suloista, kun ei ole ketään, joka häiritsisi yhdessäoloamme.»
»Eipä suinkaan», vastasi Kitty, »ei meillä ole polttavaa kiirettä kotiin.» Hän katsahti ympärilleen. »Voimme istuutua hetkeksi tuonne setripuiden alle, missä kerran tapasitte minut ja herra Patchesin — muistatteko, se oli silloin, kun näimme Yavapai Joen.»