Tässä maassa on jokainen mies oma kuninkaansa, hän on oma neuvonantajansa, oma arvostelijansa, oma tuomarinsa ja tarpeen tullen oma rankaisijansa. Ja tässä maassa, missä miehen voidakseen elää täytyy olla mies, on nainen, jollei hän ole oikea nainen, varmasti surkastuva ja menehtyvä.
Tämä on kertomus miehestä, joka sai takaisin sen, minkä nuoruudessaan oli menettänyt, se on kertomus siitä, kuinka hän, vaikka olikin löytänyt sen, mikä häneltä oli riistetty, kaikesta huolimatta maksoi menetyksensä hinnan. Se on myös kertomus naisesta, joka pelastui oman itsensä kourista, joka oppi pitämään kiinni siitä, minkä menetyksen mies oli saanut maksaa kalliisti.
Kertomus alkaa Prescottissa Arizonassa heinäkuun neljännentoista päivän vuosijuhlan jälkeisenä päivänä, eräänä vuonna, jolloin kaukainen länsi näki viimeisten intiaanien häviävän ja auton ilmestyvän sen teiden herraksi.
Eräällä niitä harvoja teitä, jotka johtavat pienestä kaupungista maalle, vuoristorotkojen ja solien kautta laajoille, asumattomille harjanteille ja laaksoissa ja lakeuksilla sijaitseville yksinäisille karjakartanoille, kulki muuan mies. Päättäen siitä, että hän kulki jalan maassa, missä välimatkat ovat niin pitkiä, että ratsastaminen on tavallisin ja miltei ainoa matkaamistapa, ja kaikista niistä merkeistä, joita ympäristö ja kasvatus meihin painaa, saattoi huomata, että kulkija oli muukalainen näillä seuduin. Hän oli parhaassa nuoruuden kukoistuksessa, pitkä ja vartaloltaan sopusuhtainen, ja hänen kulkiessaan pölyistä tietä ilmaisi hänen ryhtinsä ja kävelytapansa, että hän paremmin oli tottunut tasaisiin katuihin kuin karkeaan ja kiveämättömään vuoristotiehen. Hänen pukunsa oli ilmeisesti ensiluokan räätälin tekemä. Koko hänen olemuksessaan vallitsi se yksityiskohtien sopusointu ja huolellisuus, jonka vain ne saattavat sallia itselleen, joilla on siihen sekä varaa, aikaa että varma maku. Hänen liikkeensä ja olemuksensa todistivat myös, ettei hän kuulunut niihin, jotka Prescottin vuoristoilmasta etsivät uuden terveyden lähdettä. Mutta kaikesta huolimatta ilmaisi jokin hänessä sen miehekkään voiman ja jäntevyyden puutetta, joka hänen olisi tullut omistaa.
Ihmistuntija olisi sanonut luonnon määränneen tämän miehen ruumiinvoimiensa ja sielunkykyjensä puolesta miesten toveriksi ja johtajaksi, mieheksi miesten joukossa. Mutta sama ihmistuntija olisi häntä lähemmin tarkasteltuaan lisännyt, että hän jostakin syystä, kohtalon julman oikun takia, oli menettänyt tämän oikeutensa.
Päivä oli juuri koittanut, kun muukalainen saavutti ensimmäisen harjanteen huipun, mistä tie kääntyi jyrkkänä ja mutkittelevana alaspäin yksinäisten mäntyjen ja tiheiden tammien lomitse Burnt Ranchia kohden.
Hänen takanaan alkoi pieni kaupunki — maalauksellisena muokkaamattoman metsämaiseman keskellä, joka ulottui sen kynnyksille saakka — vähitellen herätä juhlayön jälkeen. Torin reunoilta alettiin korjata pois telttoja, joissa mauttomat ilveilyt olivat hauskuuttaneet väkijoukkoa, ja lautakojuja, joissa kovaääniset kuuluttajat olivat houkutelleet kansaa arvottomien lelujen tai kirjavan rihkaman toivossa koettamaan pelissä onneaan. Torilla, joka on kaupungin keskus ja tavallisesti hyvin hoidettu, näytti uljaan ratsastajan O'Neilin ja hänen ratsunsa pronssipatsas olevan väärässä ympäristössä monivärisen paperisilpun, laukaistujen ilotulitusainesten ja juhlivien kansalaisten sekä heidän vieraidensa nauttimain ateriain jäännösten keskellä. Köynnökset ja liput, jotka ovista ja ikkunoista, katoilta ja tangoista liehuen olivat antaneet juhlapäivälle värikkään ja hilpeän leiman, riippuivat räsyisinä ja liikkumattomina ikäänkuin tuntien hilpeytensä aiheen ja tarkoituksen olevan mennyttä ja odottaen joutumistaan uuniin tai rikkaläjälle.
Mies pysähtyi ja kääntyi katsomaan taakseen.
Hän seisoi hetkisen kuten ihminen, joka tehtyään päätöksen vieläkin epäröi — empien ja katuen — uuden elämänvaiheen alkaessa. Sitten hän kääntyi ja lähti kulkemaan edelleen huolettoman ripeänä, aivan kuin lopullisesti olisi kääntänyt selkänsä sille, joka nyt jäi taakse. Näytti siltä kuin tällekin miehelle juhlapäivä hälisevine riemuineen ja hilpeine huvituksineen olisi häipynyt menneisyyden varjoon.
Puolimatkassa selänteeltä johtavalla tiellä mies jälleen pysähtyi, tällä kertaa puoliksi kääntyen ja kallistaen päänsä kuuntelevaan asentoon. Tieltä, jota hän oli tullut, sattui kärrynpyörien ratina hänen korvaansa.