Päästäen jalustimet riippumaan katsahti Joe jälleen muukalaiseen, tällä kertaa kysyvästi ja avomielisin, rohkein ilmein, joka on hänenlaisilleen miehille luonteenomainen.
Muukalaisen jälleen puhuessa oli hänen äänessään omituinen sävy, ikäänkuin hän olisi menettänyt äskeisen tyyneytensä. Se kuului miltei anteeksipyynnöltä, ja hänen silmiinsä palasi jälleen häpeää ja itsehalveksuntaa ilmaiseva katse.
»Suokaa anteeksi», hän sanoi, »mutta olkaa hyvä ja sanokaa, viekö tämä tie Williamson Valleyhin?»
Muukalaisen ääni ja ilme oli niin ilmeisessä ristiriidassa hänen muun olemuksensa kanssa, että paimen ei kyennyt salaamaan hämmästystään vastatessaan kohteliaasti:
»Kyllä, herra.»
»Ja minä pääsen siis suoraa päätä Risti-Kolmio-Kartanolle?»
»Kyllä, jos kuljette laaksoa kohden. Jos poikkeatte oikeanpuoleiselle tielle vuohikartanon yläpuolella kulkevaa selännettä, tulette Simmonsille, josta myös vie tie Risti-Kolmio-Kartanolle. Metsärajan huipulta saatatte nähdä laakson ja kartanon.»
»Kiitos.»
Muukalainen aikoi kääntyä, kun paimen uudelleen puhutteli häntä.
»Rovasti ajoi Stellan ja pikku Billyn kanssa kärryissään tästä ohitse noin tunti sitten matkalla kotiin juhlasta. Kas kun he eivät ottaneet teitä kärryihin, jos kerran olette matkalla sinne.»