Rovasti vaikeni kotvan aikaa nähtävästi unohtaen vieressään istuvan miehen ja vaipuen ajatuksiin, joista hänen oli vaikea irtautua.
Heidän ajettuaan ruohoisen notkon poikki ja kärryjen noustessa tunturin rinnettä laakson toisella puolen, mistä monen mailin laajuinen näköala levisi joka suuntaan, osoitti Rovasti pientä mustaa pilkkua seuraavalla rinteellä.
»Tuolla on Jimin auto. He ovat myöskin matkalla Prescottiin. Kitty ajaa, se on varma. Minä sanoin Stellalle, että tuo kone ja se, että Kitty osaa ajaa sitä, ovat ainoat tulokset, mitä Jim saattaa näyttää niistä rahoista, jotka hän on uhrannut tyttönsä kouluttamiseen. En tarkoita», hän lisäsi katsahtaen nopeasti Patchesiin ikäänkuin olisi pelännyt tämän käsittävän väärin hänen tarkoituksensa, »että Kitty olisi noita turhanpäiväisiä perhosia, jotka eivät tee mitään. Ei, hänhän on kasvanut meidän lähimpänä naapurinamme, ja me pidämme hänestä niin kuin hän olisi oma tyttäremme. Hän osaa keittää ruokaa tai neuloa miltei yhtä hyvin kuin hänen äitinsä, ja hän osaa ratsastaa ja heittää lassoa paremmin kuin monet paimenet, joita olen nähnyt, mutta —» Rovasti keskeytti nähtävästi etsien sanoja, jotka ilmaisisivat tarkalleen hänen ajatuksensa.
»Minusta tuntuu», arveli Patches verkalleen, »että sivistys, niin kuin me sitä sanomme, on siunaukseksi vain silloin, kun se on elämämme lisänä. Jos koulutus tai sivistys tai miksi sitä sanottekin, riistää elämältämme sen perustukset, niin se on varmasti pahaksi.»
»Niin on», huudahti Rovasti vilpittömästi ihaillen seuralaisensa kykyä ilmaista sen, mitä itse ajatteli. »Puhutte kuin kirjasta. Mutta niin asia on. Eihän meitä huolestuta Kittyn koulussa saama oppi, vaan se, mitä hän sen ohella on menettänyt. Nuo uudenaikaiset, kirjoista ja korkeammasta sivistyksestä ja muusta sellaisesta puhuvat aatteet ovat kyllä hyviä, jos ihmiset vain ymmärtävät pysyä lujasti kiinni omassa perustassaan, mutta niin ei useinkaan ole asian laita.
»Ajatelkaahan Stellaa ja minua. Tiedän, että me olemme vanhanaikaisia ja typeriä ja kaikkea muuta sellaista, mutta me olemme kokeneet yhtä ja toista elämässä mentyämme naimisiin Skull Valleyssa, jossa hän on syntynyt ja kasvanut. Hän oli silloin nuori tyttö ja minä nuori poika, joka hoidin härkiä elääkseni. Luulenpa, että me olemme nähneet kovia päiviä enemmän kuin monet muut. Mutta, piru vieköön, me emme silloin ajatelleet sitä, me olimme onnellisia, ja me olemme olleet onnellisia enemmän kuin neljäkymmentä vuotta. Mutta minä sanon teille, me olemme eläneet jokaisen elämämme hetken, ja se on, hitto vieköön, enemmän kuin useimmista noista korkeammin sivistyneistä, ylevähenkisistä, puolikuolleista pariskunnista voi sanoa; he menevät naimisiin, eroavat ja menevät taas naimisiin.
»Ei, ei se, mitä mies saa, tee häntä rikkaaksi, vaan se, minkä hän kykenee säilyttämään. Ja ne ihmiset, jotka halveksivat vanhanaikaista rakkautta, joka rakentaa koteja ja pystyttää perheitä ja panee miehen ja naisen yhdessä tekemään työtä ja kestämään hyvät ja pahat päivät ja onnellisina vanhenemaan yhdessä, jos he uudenaikaisten aatteiden vuoksi hylkäävät kaiken tämän, he tekevät huonon kaupan ainakin minun mielestäni. Voi tapahtua sellaistakin, että mies tai nainen sivistyksensä takia menettää parhaan onnensa.
»Katsokaahan meidän Philiämme», jatkoi Rovasti mielissään, sillä hänen seuralaisensa oli tosiaan ihanteellinen kuuntelija, joka ei häirinnyt häntä turhilla keskeytyksillä. »Parempaa miestä kuin Phil Acton olisi suorastaan mahdotonta löytää. Hän on terve; ei ole koskaan ollut tuntiakaan sairas; voimakas kuin nuori härkä; siisti, kunniallinen, ei pahoja tapoja, hyvä työntekijä ja hyvä ajattelijakin — vaikka ei olekaan saanut paljon koulutusta, hän on lukenut sitä enemmän. Katsokaa häntä vaikka miltä kannalta — miehenä, tarkoitan — ja niin on miestä katsottava — niin ette löydä parempaa kuin Phil. Ja kuitenkin nuo ihmiset kehtaavat sanoa, ettei hän ole muuta kuin tavallinen karjapaimen. Mitä siihen tulee, niin Jim Reid ei itsekään ole munia kuin karjapaimen. Sanon teille, että olen nähnyt karjapaimenia, jotka olivat maailman parhaita miehiä, ja olen nähnyt yliopistotutkintoja suorittaneita herroja, jotka eivät kelpaa mihinkään — joissa ei ole enempää miestä kuin vahanukeissa, joiden ylle kaupungin ikkunoissa ripustetaan vaatteita. Kuinka ainoakaan itseään kunnioittava nainen löytää heistä jotakin sen arvoista, että se saa hänet menemään naimisiin sellaisen miehen kanssa, kas sitä minä en kykene käsittämään.»
Jollei Rovasti olisi ollut niin vaipunut omiin ajatuksiinsa, olisi hän hämmästynyt siitä vaikutuksesta, jonka hänen sanansa tekivät nuoreen mieheen. Hänen kasvonsa lehahtivat tulipunaisiksi ja kalpenivat sitten kuin äkillisestä pahoinvoinnista, ja hän heitti Rovastiin häpeää ja tuskaa kuvastavan syrjäsilmäyksen. Honourable Patches, joka oli herättänyt Risti-Kolmio-Kartanon miesten ihailun ja kunnioituksen, oli jälleen alakuloinen, arka, piilotteleva pakolainen, jonka Phil oli tavannut Metsärajalla.
Mutta onneksi Rovasti ei huomannut mitään, vaan tyytyväisenä toisen tarkkaavaisesta vaikenemisesta jatkoi: »En tietysti tahdo väittää sivistyksen pilaavan kaikkia miehiä. Ei, esimerkiksi nuori Stanford Manning —»