Jos Rovasti äkkiä olisi laukaissut kanuunan Patchesin nenän alla, ei nuori mies olisi saattanut osoittaa suurempaa hämmästystä. »Stanford Manning!» hän huudahti.
Kuullessaan hänen äänensävynsä Rovasti kääntyi. »Tarkoitan Stanford
Manningia, kaivosinsinööriä», hän selitti. »Tunnetteko hänet?»
»Olen kuullut hänestä», onnistui Patchesin vastata.
»No niin», jatkoi Rovasti. »Hän tuli seudulle noin kolme vuotta sitten — suoraan yliopistosta — ja hän on varmasti saanut paljon aikaan. Hän on saanut koulutusta ja sivistystä, mutta hän pitää paikkansa kenen miehen rinnalla hyvänsä. Ei ole sitä miestä koko Yavapai Countyssa — olipa hän karjamies tai kaivostyöläinen tai mikä hyvänsä — joka ei nostaisi hattuaan Stanford Manningille.»
»Onko hän täällä nykyään?» kysyi Patches yrittäen hillitä ääntään.
»Ei, kuulin, että hänen yhtiönsä kutsui hänet pois täällä noin kuukausi takaperin. He aikovat lähettää hänet kaivoksilleen Montanaan, luulen.»
Kun hänen seuralaisensa ei jatkanut keskustelua, virkkoi Rovasti miettiväisesti Buckin ja Princen kiivetessä hiljalleen Metsärajalle johtavaa rinnettä ylös: »Sen voin sanoa teille, poika, että olen nähnyt monta muutosta tässä maassa. Muistan hyvin sen ajan, jolloin koko Yavapai Countyssa ei ollut ainoatakaan aitaa — se oli silloin, kun Philin isä ja minä olimme nuoria. Mutta miehet eivät muutu, vaikka maa muuttuukin — heitä on hyviä ja huonoja, niin kuin on aina ollut ja aina tulee olemaan. Niin on jokaisessa hevoslaumassakin — johtajia ja nahjuksia ja suurin osa siltä väliltä. Katsokaahan esimerkiksi Philiä. Hän on aivan samanlainen kuin hänen isänsä.»
»Hänen isänsä mahtoi olla kelpo mies», virkkoi Patches vakavasti.
Rovasti katsahti häneen hyväksyvä hymy suupielissään. »Kelpo?» Hevoset olivat sillä välin saapuneet selänteen harjalle, ja rovasti jatkoi puhettaan kuin ajatellen ääneen, suunnaten katseensa mahtavaa Granite Mountainia kohden: »John Acton! Kunnon John, niin kuin kaikki häntä nimittivät, ja minä tulimme tähän maahan ollessamme vielä aivan nuoria. Tulimme tänne suuren uudisasukasjoukon muassa Kansasista. Me pysyimme yhteydessä keskenämme koko kasvuaikamme, paimensimme karjaamme samoilla laitumilla ja hakkailimmekin yhdessä, sillä Philin äiti ja Stella olivat hyviä ystäviä ja asuivat Skull Välkyssä. Kun viimein olimme saaneet niin paljon kokoon, että voimme ajatella kodin perustamista, me rakensimme talomme vierekkäin Valleyhin, menimme naimisiin ja pystytimme pienen talouden. Karjamme kävi yhdessä laitumella, mutta me jaoimme niityt niin, että John otti haltuunsa itäiset ja minä läntiset. Ja kun lapset syntyivät — Johnilla ja Marylla oli kolme ennen Philiä, mutta hän oli ainoa, joka jäi elämään — ja karja oli lisääntynyt ja me olimme rakentaneet uudet ja mukavat talot, näytti kaikki olevan hyvin. Mutta silloin John antoi Prescottissa erään huijarin viekotella itsensä ansaan. Tein parhaani estääkseni sen, mutta turhaan, hän vain nauroi minulle. Katsokaahan, hän oli hyväsydämisin mies, mitä koskaan olen nähnyt, ja luotti kaikkiin.
»Niin, siten John menetti miltei kaiken omaisuutensa. Meidän onnistui pelastaa talo, mutta karja oli mennyttä. Eikä kestänyt vuottakaan sen jälkeen, kun Mary kuoli. Emme koskaan saaneet tietää, mikä häntä oikeastaan vaivasi — ja hänen kuolemansa jälkeen John oli entisensä varjo. Hän sai surmansa seuraavassa karjankierroksessa — olin hänen luonaan, kun hän kuoli.