»Joka tapauksessa», arveli Rovasti, »oppii hän jotakin seudusta ja aidoista ja kenties hevosistakin, ja me saamme nähdä, osaako hän käyttää järkeään vai ei. Miehelle on annettava tilaisuus joskus tulla toimeen omin neuvoin. Ajatelkaahan sitä paitsi, mikä mainio tilaisuus hänellä on tavallisiin uhkarohkeihin yrityksiinsä! Panen vetoon vuoden vanhan härän, että kun jälleen näemme hänet, hän ihmettelee haljetakseen, kuinka hän on uskaltanut tehdä sellaista.»
»Tehdä mitä?» kysyi rouva Baldwin.
»Enhän minä tiedä», nauroi Rovasti. »Mutta hän tekee aina hullutuksia vain nähdäkseen, uskaltaako, ja aina sellaista, mikä ei juolahtaisi kenenkään muun mieleen.»
Patches oli aloittanut päivätyönsä hyvin tyytyväisenä annettuun tehtävään. Ensimmäisen kerran hänelle oli uskottu toimi, joka pakotti hänet koko päivän ratsain liikkumaan poissa karjakartanon ulottuvilta. Hän ratsasti uljaana pihamaalta täysissä paimenen varusteissa, kuitenkin ilman lassoa, jonka Rovasti viime hetkessä liian uhkarohkeita yrityksiä peläten oli ottanut häneltä, ja mukanaan tarvikkeita aidan korjaamiseksi. Sitä paitsi hänellä oli uusi revolveri ja rivi kiiltäviä patruunia. Ne oli Rovasti antanut hänelle arvellen, että hänen kenties olisi pakko lopettaa jokin sairas lehmä.
Patches ei ollut lainkaan varma, että erottaa sairaan lehmän terveestä. Vielä vähemmin hän tiesi, milloin sairaus oli niin vakava, että eläin oli lopetettava.
»Nahkapoikien» suojelusenkeli oli nähtävästi tänä päivänä ottanut Patchesin erikoiseen suojelukseensa pidättäen häntä monin taittunein rautalangoin ja murtunein aidanseipäin kartanon läheisyydessä. Hän teki tarkkaa ja huolellista työtä. Aamupäivän kuluessa hän ei ollut ennättänyt tarkastaa aitaa enempää kuin neljän mailin verran. Silloin hän huomasi aidassa suuren aukon, joka vaati ainakin kahden tunnin työn. Innokkaana korjaamaan vaurion hän hyppäsi hevosen selästä ja ryhtyi työhön unohtaen muun maailman.
Odottaminen kävi sillä välin Snipille liian pitkäksi tai se ajatteli isäntänsä tavoin antavansa Patchesille hyvän opetuksen — joka tapauksessa se oli kadonnut, kun Patches hiukan myöhemmin keskeytti työnsä luodakseen silmäyksen ympärilleen. Missään ei näkynyt ainoatakaan elävää olentoa, lukuunottamatta korppikotkaa, joka suuria kaaria tehden kiersi korkealla taivaalla.
Niin nopeasti kuin hänen raskaat varusteensa sallivat, juoksi Patches lähimmälle kukkulalle. Mutta seutu, jonka hän kukkulalta näki, oli tyhjä ja hiljainen. Mikään ei ole ammattiratsastajalle nöyryyttävämpää kuin hevosen menettäminen, ja vaikka Patches vielä olikin alokas, oli hän tässä suhteessa jo mestariensa hengenheimolainen. Hän ajatteli kauhistuneena, että hänen oli pakko astua Rovastin eteen ja ilmoittaa hevosen karanneen. Hän arveli löytävänsä hevosen haasta, ellei se vain ollut karannut jostakin aukosta, joita aidassa näkyi olevan viljalti. Joka tapauksessa, ajatteli hän viimein, tahtoi hän ainakin suorittaa loppuun työn, jonka Rovasti oli uskonut hänelle. Hän ryhtyi uudelleen työhön ja korjattuaan suurimman vaurion hän lähti seuraamaan edelleen aitaa arvellen sen kääntyvän selänteen takana ja johtavan jälleen kotikartanon piiriin.
Tunnin verran hän ponnisteli eteenpäin raskaissa varusteissaan. Seutu muuttui yhä mäkisemmäksi ja autiommaksi. Silloin tällöin hän saattoi setripuiden ja mäntyjen välistä erottaa Tailholt Mountainin tumman seinämän. Hän arveli tietävänsä, missä päin Risti-Kolmio-Kartano sijaitsi, ja ihmetteli laitumen suuruutta, kun ei aita näyttänyt kääntyvän. Iltapäivä oli jo kulunut pitkälle, kun hän istuutui levähtääkseen. Hänen jalkojaan pakotti, hänen oli nälkä ja jano eikä aidan kulmaa näkynyt missään. Hän ei missään tapauksessa voinut ehtiä kotiin yöksi, vaikka olisikin kääntynyt takaisin. Sitä hän sitä paitsi ei tahtonut tehdä. Hän aikoi kiertää aidan, vaikka se kestäisi kolme vuorokautta.
Äkkiä hän hypähti seisaalleen heiluttaen hattuaan ja huutaen kuin hullu. Selänteen toisella puolella ratsasti kaksi miestä vastaisen selänteen harjaa myöten. Mutta turhaan Patches yritti herättää heidän huomiotaan, sillä he eivät antaneet pienintäkään merkkiä, vaan ratsastivat edelleen häviten pian puiden varjoon. Epätoivoisena Patches juoksi pienen laakson poikki, joka erotti hänet ratsastajista, pysähtyi vastaiselle rinteelle ja huusi jälleen voimiensa takaa. Mutta vastausta ei kuulunut eikä Patches saattanut enää varmasti sanoa, mitä tietä ratsastajat olivat kulkeneet.