Joe vaikeni hetkiseksi. »Herra Baldwinin ystävä, olkoonpa hän ken hyvänsä, on tervetullut vieras Burnt Ranchille.»
»Mutta minä — hm — minä — en ole koskaan tavannut herra Baldwinia», selitti muukalainen heikosti.
»Ei tee mitään», väitti paimen. »Olette menossa hänen luokseen, ja se on sama asia.» Jälleen hän astui askelen tallia kohden.
»Mutta minä — anteeksi — te olette hyvin ystävällinen — mutta minä — kävelen kernaammin.»
Joe käännähti jälleen hämmästyneen ilmeen levitessä hänen päivänpaahtamille ja ahavoituneille kasvoilleen. »Kai tiedätte, ettei matka ole leikintekoa», hän virkkoi empien, ikäänkuin miehen tietämättömyys olisi ollut ainoa selitys hänen uskomattomalle aikeelleen.
»Tiedän sen. Mutta se tekee minulle hyvää. Kävelen todellakin kernaammin.»
Sanaakaan sanomatta paimen kääntyi hevoseensa päin ja alkoi tyynesti sitoa lassovyyhteä satulaan. Tuhlaamatta enää ainoatakaan katsetta muukalaiselle, joka vaieten katseli hänen puuhiaan, hän heitti suitset hevosen pään yli, tarttui satulannuppiin ja hyppäsi hevosen selkään kannustaen sen tielle.
Muukalainen kiiruhti jatkamaan matkaansa.
Tienkäänteen puolimaissa paimen pysähdytti hevosensa ja katsahti taakseen kulkijaan, joka vaelsi harjanteen laelle johtavaa petäjien varjostamaa tietä. Miehen hävittyä harjanteen toiselle puolen mumisi paimen jonkin ihmettelyä ilmaisevan sanan ja kannusti hevosensa juoksuun, ikäänkuin luopuen pohtimasta arvoitusta, joka hänen yksinkertaiselle järjelleen oli liian monimutkainen.
Koko päivän vaeltaja seurasi pölyistä tietä. Hänen yllään säteili avara, kirkas, pilvetön taivas. Suurilla, avoimilla selänteillä, aukeamilla ja laaksoissa makasi karja tammien, setri- ja saksanpähkinäpuiden varjossa tai kulki hitain, äänettömin liikkein juomapaikoille janoaan sammuttamaan. Metsän eläimet olivat piiloutuneet kallionkoloihin ja tiheihin lehvikköihin odottamaan viileän illan tuloa. Ilma oli liikkumaton, ikäänkuin väsymätön tuulikin olisi vaipunut lepoon.