Ja keskellä tämän maan hiljaista suurenmoisuutta kulki mies yksinään ajatuksineen, ehkä miettien sitä, mikä oli tuonut hänet tänne, kenties haaveillen siitä, mitä olisi saattanut tapahtua tai mikä ehkä vielä tulisi tapahtumaan, katsellen kysyvin, ihmettelevin, puolipelokkain silmin valtavia, koskemattomia maisemia, jotka joka suunnalla levisivät hänen ympärillään. Kukaan ei nähnyt häntä, sillä heti kun hän kuuli lähenevän hevosen tai kärryjen äänen, hän piiloutui pensaikkoon tai suojelevan kallionlohkareen taakse. Ja aina kun hän jälleen tuli esiin piilopaikastaan jatkaakseen matkaansa, väikkyi hänen kasvoillaan sama itsehalveksunnan hymy.
Puolenpäivän aikaan hän pysähtyi hetkeksi tienviereen syödäkseen pari voileipää, jotka hän otti takkinsa taskusta. Sitten hän alkoi uudelleen päättäväisenä kulkea sen maan sydäntä ja keskustaa kohden, joka kaikesta päättäen oli hänelle uusi ja vieras. Iltapäivä kallistui jo loppuaan kohden, kun hän uupuneena, kumaraisin hartioin ja verkkaisin askelin saapui Metsärajalle, joka muodostaa Williamson Valleyn itärajan.
Harjanteen huipulla, missä tie tekee äkkikäännöksen lähtien jyrkästi laskeutumaan selänteen loiselle puolelle, hän pysähtyi. Hänen väsynyt vartalonsa suoristautui. Hänen kasvojaan valaisi hämmästynyt ja ihastunut ilme, ja hänen huuliltaan pääsi huudahdus, kun hänen silmänsä kohtasivat avaran näköalan, joka silmänkantamattomiin levisi hänen jalkainsa juuressa.
Pilvettömän, syvänsinisen taivaan alla levisi vuorien ja metsien ja niittyjen maa, joka oli vertaansa vailla suurenmoisessa ja koskemattomassa kauneudessa. Monien mailien päässä, sinertävän auringonsumun himmentäminä, kohosivat taivaanrannalla jylhät vuoret kuin tuhatpäinen suojavartio. Metsäisten rinteiden tumma viheriä, tammilehtojen vaaleampi lehvikkö, laajojen ketojen vaalea nurmi ja metsäniittyjen helakka väri yhtyivät hienon sinen peittäminä värisoinnuiksi, joita ihmiskäsi ei saata kuvata. Ja lähempänä, vuorivartion johtajana ja ympäröivien maiden herrana kohotti Granite Mountain huippujaan taivaanlakea kohden kuin uhmaten vuosien valtaa ja ihmisen mahtia.
Tämän ihanan maan keskessä, jota muukalainen ylhäältä Metsärajalta tarkasteli, sijaitsee Williamson Valley, rehevä, tummanvihreä luonnonniitty. Jos muukalaisen silmä olisi ollut tottuneempi pitkiin välimatkoihin, olisi hän sinervässä sumussa erottanut Risti-Kolmio-Kartanon punaiset katot.
Mies seisoi hetkisen liikahtamatta paikallaan luonnon tenhovoiman valtaamana. Hänen kasvojensa hillitty ilme oli hävinnyt. Hänen itsehalveksuntansa ja ivansa oli unohtunut. Hänen silmissään hehkui toivo ja luja päättäväisyys. Sitten äkkiä, ikäänkuin menneisyyden haamu olisi koskettanut hänen olkapäätään, hän katsahti taakseen tielle. Valo hänen silmissään sammui raskaiden muistojen täyttäessä hänen mielensä. Hänen ilmeensä, josta päivän yksinäisyys oli karkottanut sen tavallisen sulkeutuneisuuden, synkkeni tuskasta ja häpeästä. Oli kuin hän olisi luonut katseensa yli pienen kaupungin, jonka markkinarihkaman hän tänä aamuna oli jättänyt taakseen, pöyhkeilevien repaleiden ja teeskentelyn maailman, jossa miehet myyvät sielunsa arvottomista leikkikaluista, jotka ovat voittoina pelissä.
Ja kaikesta huolimatta kuvastui miehen silmissä yhtä paljon kaipausta kuin katumusta. Hän näytti tuntevan saapuneensa elämässään rajalle, mistä saattoi nähdä kaksi eri suuntiin lähtevää tietä. Niistä hän oli päättänyt hylätä sen, jolle hänen kaipuunsa veli, ja valita sen, joka hänestä tuntui vaikeammalta.
Viimein hän uupuneena ruumiiltaan ja sielultaan laahautui muutaman askelen tien sivuun ja heittäytyi kallionlohkareelle syventyäkseen eteensä leviävän näköalan ihailemiseen. Jälleen hänen tottumattomalta silmältään jäi huomaamalta jotakin, joka varmasti olisi kiinnittänyt seudun asukkaan huomiota. Hän ei nähnyt pientä pistettä tiellä. Piste oli ratsastaja, joka tuli häntä kohden.
II LUKU.
Metsärajalla.